 |
Vanha sielu
Mistä nousee inhimillisyys,
toisen tuskan ymmärtäminen?
Hauras, vanhan sielun omaava
on usein oppinut kantapään kautta.
Vähän
elämän reunalla seuraten.
Löytänyt tasapainonsa
elämän vaatimusten,
tavoitteiden vastapainoksi.
Vanha sielu on
koonnut henkisen kotinsa,
voimansa yhä uudelleen.
Hän on etsinyt,
empinyt, erehtynyt –
monet kerrat.
Hän on löytänyt
pienin palasin
mielenrauhansa.
Eletystä syntyneitä
oivalluksia,
pintakiiltoa syvemmältä.
Syvämuistiin juurtuneista,
nöyryyttä opettaneista –
niistä elämää mullistavista.
Oppimatkalla
raskaita kilometrejä,
kivikkoisia polkuja.
Olemme
katoavaa kiertokulkua,
niin kuin ympärillämme oleva,
silmin nähtävä.
Oppimassa, opettamassa,
itseämme – toisiamme.
Harva lopulta tietää,
mistä elämän hyvä koostuu.
Paljon hoksannut on tuo
vanha sielu.
Vanha sielu tietää,
mitä on tuska ja epätoivo.
Hän on oppinut
pahaa ja hyvää kokemalla –
aistimalla, herkistymällä,
kompuroiden,
tasapainoaan etsien.
Vanha sielu aistii,
vaikkei voi tietää.
Aavistaa vain,
mitä kulissin takana
saattaa olla.
