Sairastamisen opetuksia 6 – Ahdistus ja kuolemanpelko

Lääketiede -eikä mikään mahti maailmassa 

kykene aina pysäyttämään
sairauden etenemistä.

Vakavasti sairas joutuu
läheisineen jossain vaiheessa
elämän rajallisuuden
ajatuksen eteen.

Kulttuurissamme kuolema
on usein siivottu tai ikään kuin ulkoistettu
erilleen tavallisesta elämänkulusta.

Elämästä luopumisesta puhutaan kiertoilmauksin.💗
Maanpäällisen aikamme pituus voi lyhentyä.
Lähdön hetki voi kenellä tahansa olla hyvin lähellä.

Toisinaan lähtö tulee niin pian, ettei ole voimia 
eikä mahdollisuuksia kertoa niitä tärkeimpiä asioita.

Siksi edunvalvontavaltakirja, hoitotahto, ja testamentti
olisi hyvä tehdä jo nuorena.
Niiden valmiina oleminen helpottaa läheisten taakkaa.

Kun viimeiset maalliset asiat on kunnossa voi keskittyä -ihan vaan elämään.
Vakavasti sairastuessa joutuu pohtimaan mitä kroppa kestää
Voi tulla eteen tilanne, jossa kaikki mahdollinen on tehty.

Joskus tulee hetki kun meidän on hyväksyttävä,
että hoidot toisivat vain lisäkärsimystä.

Viime aikoina voidaan luopua niin sanotuista ”turhista” lääkkeistä.
Silloin voi elää mielensä ja käsityksensä mukaista hyvää elämää.

Viime hetkillä voi skoolata ja kiittää elämästä.
Voi pyrkiä tekemään viime hetkistään omanlaisiaan.
Itsensä oloista hyvää. Voimavarojen ja mahdollisuuksien mukaan.

💗
Olen huomannut, että vaikeita ja kauniita, syvällisiä tulee siirtäneeksi tuonnemmas
ajatellen että sitten joskus. Mutta se hetki voi tulla äkkiarvaamatta.

Minua on auttanut se että olen yrittänyt sanoa sen mikä painaa mieltäni.
Jos puhuminen on tuntunut vaikealta, olen kirjoittanut ja vasta sitten on puhuttu.

Oman mielenrauhan takia on tärkeää, että on pystynyt
edes ajatuksissaan katumaan ja pyytämään anteeksi heiltä, joita on satuttanut.
Ja eiköhän sekin ole tärkeää, että ainakin yrittää antaa anteeksi itseään satuttaneille.

Ahdistus ja kuolemanpelko 💗

Kuolemaan liittyvä ahdistus voi helpottaa ajan myötä.
Lukeminen, perehtyminen ja keskusteleminen voi auttaa.

Kuolema ahdistaa meitä siksi, että kaikki mitä tiedämme
on arvoitusta ja vain olettamuksia.💗
Emme tiedä miltä kuoleminen tuntuu. 
Emme tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Ehkä ihminen muovautuu kovassa paineessa
ja ahdistuksessa, niin että hän voi
rauhassa aloittaa matkansa
kohti maallisen elämänsä helpottavaa päätepistettä.

Jokainen ajattelee omalla tavallaan elämästä
ja siitä luopumisesta. Osa meistä saa lohtua
uskonnosta, osa jälleennäkemisen toivosta.

Uskon,että aivan viimeisinä aikoina tärkeintä
kuolevalle ja hänen läheisilleen
on se, että saa olla yhdessä.

Ja se, että saa näyttää välittämisensä

💗

💗 🙏

Elämä on pitkä päivä

Vanhetessa sairastaessa.
elon hiljaa hiipuessa
Jokaisen on käytävä kipuilunsa.

On tehtävä elämänmatkansa
tilien tasaus saadakseen
sielulleen rauhan.

Elämän aikana unelmoidut.
tapahtuneet ja keskeneräiset
voimme paketoida
mielemme sopukoihin.

Kaiken koetun voimme
hellästi nostaa kauniiseen
pakettiin.

Voimme silittää sen pintaa
ja itseämme huokaisten
tällaisen matkan minä sain 💗

Lähtevillä on lupa hiljalleen jättää
elävien asiat muiden huoleksi.

On lupa tyyntyä antaakseen 
maallinen elämänsä pois.

Valmistautuakseen siirtymään
toiseen elämään, sillä 

Elämä on pitkä päivä

vanhetessa ja sairastaessa
elon hiljaa hiipuessa
jokaisen on käytävä kipuilunsa.

On tehtävä tilien tasaus,
jotta tavoittaisi sielussaan rauhan.

Ne unelmoidut, tapahtuneet ja 
keskeneräiset voi koota
mielensä sopukoihin.
Nostaa ne hellästi syliin.
Huokaista.
Tällaisen matkan minä sain.

Lähtevillä on lupa jättää
elävien asiat muiden huoleksi.

Tyyntyä ja ymmärtää
Elämä on pitkä päivä.

Lopulta meidän ei tarvitse
enää jaksaa, riittää että on elänyt.

Ja kun päivä iltansa saa
voimme rauhassa kiitollisena
laskea elävän taakkamme
Luojan armollisiin käsiin.

💗

🙏

Rakas muistisairas

maalaus Susanna Huovinen

Rakas muistisairas

Olet hyvä tuollaisena kuin olet.
Jokainen unohtelee, eikä se haittaa.

Kenelläkään ei sanat aina muistu ja
asiat joskus junnaavat.

Ymmärrän turhautumisesi ja
ahdistuksesi.

Olet tehnyt parhaasi.
Kärsit ja häpesit alkuun kovasti.
Yritit piilottaa ja kiistää.

Älä pelkää ihan jokainen muuttuu.
Sinun rinnallasi pysytään ja
sinusta huolehditaan.

Sattui hassuja.
Avaimet ja ostokset unohtuivat.
Muistilappuja oli siellä ja täällä.
Kauppareissuja riitti,
niistä listoista huolimatta,
kun aina jotain jäi ja puuttui.

Laskujen maksaminen takkusi.
Et toki halunnut olla vaivaksi.
Et halunnut kertoa, etkä myöntää.
Tai uskoit ihan muuta.
Joku käy varmasti asunnossani!!

Ei, en minä oli vastauksesi kun kysyttiin.
Eristäydyit ja aihduit. Et halunnut peseytyä.

Unohdit avaimet, asioita ja
minne piti mennä – ja miksi.
Uskoit jonkun käyneen jääkaapillasi
ja vieneen tavaroitasi.
Kyselit ja toistelit ja sitten närkästyit,
kun kerrottiin toisin olevan.

Elinen ja vuodet menivät sekaisin.
Epävarmuus ja pelko valtasi ajatuksesi.
Levottomuutesi lisääntyi.

Tarvitsit yhä enemmän apua.
Hidastuit ja autoimme.

💗

Välillä muistelit ja muistit niitä menneitä.

Silmäsi kirkastuivat valokuvien äärellä
etenkin elämäsi alkuvuosikymmenten ajoilta .

Sekoitit nimiä, mutta siskojesi, veljiesi ja
äitisi nimet löytyivät – yleensä.

Väsyit ja nukuit yhä useammin päivisin.
Puhumisesi väheni. Sanat katosivat hiljalleen.

Asiat sekoittuivat, mutta lapsuutta ja
nuoruutta muistelit kovin mielelläsi.

Pitkästyit, etkä enää jaksanut
katsoa televisiota tai keskustella.

Lopulta tarvitsit apua kuin pikkulapsi.

Sieltä me sinut tunnistimme.
Sen entisenkin hetkittäin.
Siellä se oli hauraassa kehossa

💗

Rakas muistisairas

Olet työsi ja parhaasi tehnyt.
Jos ei suju, suotta häpeät

Ihmetellään yhdessä.
Muistellaan ja istutaan.

Apua ja hoivaa hankitaan.
Turvapaikka löytyy hoitokodista.

Vieraillaan ja katsellaan kuvia.
Yhdessä elämää muistellaan.

Olet tärkeä meille läheisille.

Lopulta💗

Olet rakas – ja rakastettu.

Sinun ei tarvitse enää muistaa
Pääset ajallasi turvaan
liittyäksesi ikiaikaiseen
sukupolvien ketjuun
jossa sinun on taas
hyvä olla:
Odotetaan ja toivotaan
jälleennäkemistä 
siellä Luojan luona.

💗🙏

Vieraskynä - Kirsi Vikman - Kato vammanen!

Viivi vauvana

Esikoisemme syntyi 35 vuotta sitten.
Viivi on tuonut iloa ja tyytyväisyyttä elämäämme.

Hän on opettanut sen, että jos jotakuta rakastaa,
se kannattaa ja pitää sanoa myös ääneen.
Tunteet voi näyttää, ja kannustaa voi kaikkia.

Elä tämä päivä täysillä,
mutta usko myös tulevaan.

Suhtautuminen vammaisiin ja erilaisuuteen
on onneksi parantunut ajan myötä.

Asenteet vammaisuutta kohtaan

Muistan yhä, kun työnsin rattaissa istuvaa pientä,
kehitysvammaista tytärtäni.

Vastaan tuli isoäiti leikki‑ikäisen lapsenlapsensa kanssa.
Ohitettuamme toisemme lapsi tokaisi kirkkaalla äänellä:

“Ei se mikään vammanen oo,
sill on kaikki kädet ja jalatkin!”

Niinpä hyvinkin oli.

Jälkeenpäin olen monesti miettinyt,
miksi tuo isoäiti koki tarpeelliseksi osoitella pienelle lapselle,
että vammainen lapsi näyttää tuolta.

Ymmärrän, että kiinnitämme helposti huomiota erilaisuuteen.
Osa on ihan hyväntahtoista uteliaisuutta,
jossa ei ole mitään pahaa.

Meillä voi olla ennakkoluuloja uutta ja outoa kohtaan.
Saatuamme oikeaa tietoa
ennakkokäsitykset ja mielikuvat voivat muuttua.

Toivon, että tuo isoäiti olisi selittänyt lapsenlapselleen,
etteivät kaikki vammat ja sairaudet aina näy ulospäin.
Vammainen tai sairas kun voi olla niin monella tavalla.

Rakas tyttöremme Viivi

Tyttäremme syntyi 1980‑luvulla.
Hänellä on Downin syndrooma ja vaikea sydänvika,
joka leikattiin hänen ollessaan 7‑vuotias.

Näin myöhemmin Viivin leikanneen lasten sydänkirurgin televisiossa.
Miten noin isot kädet auttavat
niin pikkuruisenpieniä sydämiä!

Kauan sitten yksi Viivin pikkuveljien kavereista kysyi:

“Onko sillä sun siskolla aivoja ollenkaan?”

Johon pikkuveli kaikkitietävänä vastasi:

“Kyllä sillä aivot on.
Mutta sydämestä se kaikki johtuu!”

Sydänasiat olivat varmaan olleet pinnalla perheessämme,
ja lapsen logiikalla hän päätteli asian noin.

Viivi karkaili pienempänä kotipihaltamme.
Usein hän löytyi lähistön leikkikentältä.

En heti tajunnut, että leikkikavereitahan hän vain etsi.
Pikkuveljet olivat ties missä kavereittensa kanssa,
ja hän kotona – josta kukaan ei tullut hakemaan häntä leikkimään.

Joskus poikien kaverit soittivat ovikelloa.
Viivi meni avaamaan ja kertoi, etteivät veljet ole kotona.
Riipaisevaa oli kuulla lopuksi:

“Mutta minä olen.”

Kun kukaan ei koskaan tullut hakemaan juuri häntä leikkeihin,
oli hyvin ymmärrettävää suunnata –
ilman lupaakin – leikkikentälle etsimään leikkikaveria.

Viivi ei käynyt lähikoulua,
joten hänellä ei ollut sellaista luontaista lähilapsipiiriä
kuin muilla lapsillamme.
Tämänkin ymmärsin vasta paljon myöhemmin.

Peruskoulun jälkeinen opiskelu oli aluksi hieman hakusessa.
Kun oma ala löytyi, elämä hymyili.
Muutaman vuoden päästä tutkinto oli suoritettu.

Työ löytyi myöhemmin hieman eri alalta,
mutta koulun antamat opit ovat kantaneet pitkälle
ja tuoneet harrastusten kautta paljon iloa elämään.

Suhtautuminen vammaisuuteen

Vammaisiin suhtautuminen on parantunut todella paljon.
Tietoa on tullut valtavasti lisää.

Ennen kaikkea vammaiset ovat saaneet mahdollisuuksia
käydä koulua, oppia
ja opettaa myös muita.

Viivi opiskeli erityisluokalla harjaantumisopetuksessa.
Hieno asia oli, että samassa koulussa oli myös vammattomia.

Hän osallistui mahdollisuuksien mukaan
myös normaaleihin kerhoihin,
esimerkiksi muskariin ja liikuntakerhoihin.

Paljon oli sellaistakin,
mihin osallistuimme koko perheenä.
Se oli tärkeää –
huomasimme, että on muitakin perheitä,
joilla on kehitysvammainen lapsi.

Vammaiset voivat itsenäistyä
ja olla mukana yhteiskunnassa.
Jos eivät aivan tasavertaisina,
niin monessa asiassa paljon tasavertaisempina kuin aiemmin.

Avoimuutta ja tukea – puhumalla suhtautuminen muuttuu

Saimme erilaisissa tapaamisissa ja leireillä
paljon tietoa ja tukea työntekijöiltä.
Erityisen paljon saimme tukea muilta perheiltä.

Osa tapaamistamme ihmisistä kulkee
yhä elämässämme mukana.

Kunnioitan oikeutta kertoa tai olla kertomatta
vammastaan tai sairaudestaan.
Itse en voisi kuvitella,
etten olisi kertonut perheeseemme syntyneestä
vammaisesta lapsesta.

Lastamme on saanut kuvata
esimerkiksi koulun tapahtumissa.
Meihin on voinut olla yhteydessä,
jos perheeseen on syntynyt kehitysvammainen lapsi.

On ollut tärkeää olla avoimia.
Ja miten paljon olemmekaan saaneet,
kun olemme itse avautuneet
ja tavanneet muita vammaisperheitä!

Valehtelisin, jos sanoisin,
että kaikki on aina ollut helppoa.
Huolta, murhetta ja suruakin on piisannut –
mutta kenenpä elämässä ei.

Vuosien myötä on oppinut,
kuinka helppoa oli laittaa kaikki vamman syyksi.

Mitä olemme oppineet tyttäreltämme?

Ensinnä ja erityisesti:
iloa ja tyytyväisyyttä.

Ja sen, että jos jotakuta rakastaa,
se kannattaa sanoa ääneen.

Tunteet voi näyttää,
ja kannustaa voi kaikkia.

Tytär ei koskaan unohda kertoa,
miten paljon hän kaikkia rakastaa.

Hänestä on tullut täti.
Riittää, että mainitsee pienen veljenpojan nimen –
ja hän on kuin Hangon keksi!

Tarraudu toivoon

Toivon ja kannustuksen merkitystä
olen monesti miettinyt.

Yksi tyttäremme lääkäreistä
antoi eliniäksi korkeintaan 20 vuotta –
ja kohta hän on jo tuplannut tuon iän.

Muistan ikuisesti keskussairaalan
vauvojen teho‑osaston siivoojan,
joka positiivisuudellaan valoi
meihin nuoriin, kokemattomiin vanhempiin
uskoa tulevaan.

Esteitä voi tulla kenen tahansa tielle.
Ne voivat kasautua ja tuntua ylitsepääsemättömiltä.
Aina jostain löytyy oljenkorsi,
joka auttaa ja vie eteenpäin.

Noin 30 vuotta myöhemmin sairastuin itse vakavasti,
parantumattomasti.
Kun muutama vuosi sitten kuulin
nuo samat sanat keuhkolääkärini suusta,
tarrasin niihin lujasti:

Älä menetä toivoasi.

 

Elä täysilläElä tämä päivä täysillä,

mutta usko myös tulevaan.

Unelmointi ei ole kiellettyä.
Jos vellot vain menneessä,
menetät tämän päivän –
ja huominenkin livahtaa karkuun.

Kirgisialaisen kirjailijan
Tšingiz Aitmatovin sanat
ovat merkinneet minulle paljon:

“Ei onni ole mikään sattuma,
joka valahtaa taivaasta kuin rankkasade kesäpäivänä.
Se tulee ihmisen luo vähitellen sen mukaisesti,

miten hän suhtautuu elämään ja ympärillään oleviin ihmisiin.
Onni karttuu jyvä jyvältä,
osanen täydentää toistaan.”

Näitä onnen jyviä
olen itsekin elämästä löytänyt.
Niitä toivon Sinullekin, hyvä lukija.

Vieraskynäkirjoittaja

Kirsi Vikman, 65‑vuotias eläkkeellä oleva kieltenopettaja.
Naimisissa, kolme lasta ja yksi lapsenlapsi.

Harrastuksiani ovat muun muassa sauvakävely, uinti
ja vapaaehtoistyö – erityisesti kehitysvammatyö ja UNICEF.

Rakastan pyöräilyä, teetä, syksyä,
villapaitoja sekä sinistä ja violettia.

Kontrasteja elämän

Muistoni on syykuun alusta 2020.
Hellan päällä on kontrastia kerrakseen.

Keuhkosyöpäepäilyni oli vahva.
Olin leikkausjonossa.

Oli päätetty jo, että keuhkolohkoni
ja välikarsinan imusolmukkeita
poistetaan leikkauksessa.
Siellä loisteli liikaa.

Pidimme kaikesta huolimatta
korona‑ajan miniminihäämme.

Sanoimme kyllä💗💗 kyllä.

Hääpäivän jälkeisenä aamuna
sain puhelun, jossa kuulin, että
leikkaustani oli aikaistettu.

Piti käydä seuraavana päivänä
labrassa ja leikkauksen esikäynnillä 
sillä samalla kuherrusviikolla.

Oli vastattava kyllä.

Sillä, jos keuhkoissa oli se 
mitä epäiltiin,
niin syöpäsolujen kasvu, leviäminen ..

Oli tärkeää saada pahis pian pois.

Olimme puhelun jälkeen hämmentyneitä.
Jonohoitaja oli aiemmin kertonut
leikkauksen olevan aikaisintaan
kuukauden päästä.

Yritimme nauttia kuherrusviikosta
kaikesta huolimatta.

Muokkasin ja siirtelin
hääpäivämme kuvia tilaukseen.

Se kontrasti iso onni ja
onko syöpää ja onko se levinnyt.
Se tuntui tosi absurdilta.

10 päivän päästä häistämme
pääsin leikkaukseen
ihan rimaa hipoen.

Kuvan otin päästyäni
leikkauksen jälkeen kotiin.
Kaikki samassa tilassa.

Kuvassa
Hellan päällä hääkuvia ja onnittelukortteja.

Vastakohtana keuhkosyöpäleikkauksen
jälkihoitoon puhalluspullo ja hyytymisen
estoon tarvittavat lääkeruiskut.,
sidetarpeet.

Kontrasteja elämän💗

Avioituminen - hääpäivä
Keuhkosyöpä - leikkauspäivä.

Aviorouva - tupakoimaton

On siinä
kontrasteja elämän.

Ahdistavaa,
mustanpuhuvaa
mieltä myllertävää.

Täyttä sekamelskaa.

Käyntejä, riskejä,
pohdintaa
pelonsekaisia mietteitä.

Kaunista
ikimuistoista
herkistävän koskettavaa.

Onni, ilo, rakkaus.

Vihkimisen kauneus.
Yhteinen sydänlupaus.

Onhan siinä
kontrasteja elämän.💗

Tämä oli teksti siitä, miten elämä
voi olla yhtä aikaa

kaunista ja pelottavaa
– eikä
kumpikaan kumoa toistaan.

 Kevennyksenä: Kamala luonto 20–2847