VIERASKYNÄ - Kirsi Vikman - KATO VAMMANEN!

Viivi vauvana

Esikoisemme syntyi 35 vuotta sitten. Viivi on tuonut iloa ja tyytyväisyyttä elämäämme. Hän on opettanut sen, että jos jotakuta rakastaa, se kannattaa ja pitää sanoa myös ääneen. Tunteet voi näyttää ja kannustaa voi kaikkia. Elä tämä päivä täysillä, mutta usko myös tulevaan. Suhtautuminen vammaisiin ja erilaisuuteen on onneksi parantunut ajan myötä.

Blogin Facebook-sivulla ja Instassa muisteloita.TÄSTÄ linkistä pääset REUNALLA PELOTTAA-Facebook-sivulle.
Liityttehän seuraamaan!

ASENTEET VAMMAISUUTTA KOHTAAN

Muistan yhä, kun työnsin rattaissa istuvaa pientä, kehitysvammaista tytärtäni. Vastaan tuli isoäiti leikki-ikäisen lapsenlapsensa kanssa. Ohitettuamme toisemme lapsi tokaisi kirkkaalla äänellä. “Ei se mikään vammanen oo, sill on kaikki kädet ja jalatkin!” Niinpä hyvinkin oli. Jälkeenpäin olen monesti miettinyt, miksi tuo isoäiti koki tarpeelliseksi osoitella pienelle lapselle, että vammainen lapsi näyttää tuolta.

Ymmärrän, että kiinnitämme helposti erilaisuuteen huomiota. Osa on ihan hyväntahtoista uteliaisuutta, jossa ei ole mitään pahaa. Meillä voi olla ennakkoluuloja uutta ja outoa kohtaan. Saatuamme oikeaa tietoa, nuo ennakkokäsitykset ja mielikuvat voivat muuttua. Toivon, että tuo isoäiti olisi selittänyt lapsenlapselleen, etteivät kaikki vammat ja sairaudet aina näy ulospäin. Vammainen tai sairas kun voi olla niin monella tavalla.

RAKAS TYTTÄREMME VIIVI

Tyttäremme syntyi 80-luvulla. Hänellä on Downin syndrooma ja vaikea sydänvika, joka leikattiin hänen ollessaan 7-vuotias. Näin myöhemmin Viivin leikanneen lasten sydänkirurgin tv:ssä. Miten noin isot kädet auttavat niin pikkuruisenpieniä sydämiä!
Kauan sitten joku Viivin pikkuveljien kavereista kysyi, että “Onko sillä sun siskolla aivoja ollenkaan?” Johon pikkuveli kaikkitietävänä vastasi: ”Kyllä sillä aivot on. Mutta sydämestä se kaikki johtuu!” Sydänasiat olivat varmaan olleet pinnalla perheessämme ja lapsen logiikalla hän päätteli asian noin. 

Viivi karkaili pienempänä kotipihaltamme. Usein hän löytyi lähistön leikkikentältä. En heti tajunnut, että leikkikavereitahan hän vain etsi. Pikkuveljet kun olivat ties missä kavereittensa kanssa ja hän kotona, josta kukaan ei tullut hakemaan häntä leikkimään. Joskus poikien kaverit soittivat ovikelloa ja hän meni avaamaan ja kertoi, etteivät veljet ole kotona. Tuntui riipaisevalta kuulla: “Mutta minä olen”, kun kukaan ei koskaan tullut hakemaan juuri häntä leikkeihin. Oli hyvin ymmärrettävää suunnata, ilman lupaakin, leikkikentälle etsimään jotakuta leikkikaveriksi.
Viivi ei käynyt lähikoulua, joten hänellä ei ollut sellaista luontaista “lähilapsipiiriä” kuten muilla lapsillamme. Tämänkin tajusin vasta paljon myöhemmin. Viivin peruskoulun jälkeinen opiskelu oli ensin hieman hakusessa. Kun oma ala löytyi, elämä hymyili ja muutaman vuoden päästä oli tutkinto suoritettuna. Työ löytyi myöhemmin hieman eri alalta, mutta koulun antamat opit ovat muuten kantaneet pitkälle ja tuoneet harrastusten kautta paljon iloa elämään

SUHTAUTUMINEN VAMMAISUUTEEN

Vammaisiin suhtautuminen on parantunut tosi paljon. Tietoa on tullut valtavasti lisää. Ennen kaikkea vammaiset ovat saaneet mahdollisuuksia käydä koulua, oppia ja opettaa myös muita. Viivi opiskeli erityisluokalla harjaantumisopetuksessa. Hieno asia oli, että samassa koulussa oli myös “vammattomia”. Hän osallistui mahdollisuuksien mukaan myös normaaleihin kerhoihin, esim. muskariin ja liikuntakerhoihin. Paljon oli sellaistakin, mihin osallistuimme koko perheenä. Ja se vasta tärkeää olikin, koska huomasimme, että on muitakin, joilla on kehitysvammainen lapsi.
Vammaiset voivat itsenäistyä ja olla mukana tässä yhteiskunnassa. Jos ei aivan tasavertaisina, niin monessa asiassa paljon tasavertaisempina kuin aiemmin.

AVOIMUUTTA JA TUKEA – PUHUMALLA SUHTAUTUMINEN MUUTTUU

Viivi ja minä

Saimme erilaisissa tapaamisissa ja leireillä paljon tietoa ja tukea työntekijöiltä. Erityisen paljon saimme tukea muilta perheiltä. Osa tapaamistamme ihmisistä kulkee yhä elämässämme mukana. Kunnioitan oikeutta kertoa tai olla kertomatta vammastaan tai sairaudestaan. En itse voisi kuvitella, etten olisi kertonut perheeseemme syntyneestä vammaisesta lapsesta. Lastamme on saanut kuvata vaikkapa koulun tapahtumissa. Meihin on voinut olla henkilökohtaisesti yhteydessä, jos perheeseen on syntynyt kehitysvammainen lapsi. On tärkeää, että olemme olleet avoimia asian suhteen. Ja miten paljon olemme saaneetkaan, kun olemme itse avautuneet ja tavanneet muita vammaisperheitä!

Valehtelisin, jos sanoisin, että kaikki on aina ollut helppoa. Ei - kyllä huolta, murhetta ja suruakin on piisannut... Mutta kenenpä elämässä ei niitä olisi? Vuosien myötä on tajunnut sen, että oli helppoa laittaa kaikki vamman syyksi.

Mitä olemme oppineet tyttäreltämme?
Ensinnä ja erityisesti: Iloa ja tyytyväisyyttä. Ja sen, että jos jotakuta rakastaa, sen voi sanoa ja se kannattaa sanoa myös ääneen. Tunteet voi näyttää ja kannustaa voi kaikkia. Tytär ei koskaan unohda kertoa, miten paljon hän kaikkia rakastaa. Hänestä on tullut täti. Ei tarvitse kuin mainita pienen veljenpojan nimi, niin hän on kuin Hangon keksi!

TARRAUDU TOIVOON

Toivon ja kannustuksen merkitystä olen monesti miettinyt. Yksi tyttäremme lääkäreistä antoi eliniäksi korkeintaan 20 vuotta, mutta kohta hän on jo tuplannut tuon iän! Muistan ikuisesti keskussairaalan vauvojen teho-osaston siivoojan, joka positiivisuudellaan valoi meihin nuoriin, kokemattomiin vanhempiin, uskoa tulevaan. Esteitä voi itse kunkin tielle tulla ja kasautua. Voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Aina jostain löytyy oljenkorsi, joka auttaa ja vie eteenpäin.

Meillä vaikeita hetkiä on ollut mm. tyttären iso avosydänleikkaus, kun hän oli 7-vuotias. Siitäkin selvittiin. Älä lakkaa unelmoimasta, vaikka tie näyttäisi nousevan pystyyn. Aina on toivoa. Kannattaa aina lähteä etsimään kohtalotovereita, on kyseessä mikä tahansa vamma tai sairaus. Olemalla avoin, heitä kyllä osuu tiellesi.

Noin 30 vuotta myöhemmin sairastuin itse vakavasti, parantumattomasti. Kun muutama vuosi sitten kuulin nuo samat sanat ihanan keuhkolääkärini suusta, tarrasin niihin lujasti kiinni. Älä menetä toivoasi.

ELÄ TÄYSILLÄ

Elä tämä päivä täysillä, mutta usko myös tulevaan. Unelmointikaan ei ole kiellettyä. Jos vellot vain menneessä, menetät tämän päivän ja huominenkin livahtaa karkuun. Kirgisian tunnetuimman kirjailijan, Tsingiz Aitmatovin, sanat ovat aina merkinneet minulle paljon:
“Ei onni ole mikään sattuma, joka valahtaa taivaasta kuin rankkasade kesäpäivänä. Se tulee ihmisen luo vähitellen sen mukaisesti, miten hän suhtautuu elämään ja ympärillään oleviin ihmisiin. Onni karttuu jyvä jyvältä, osanen täydentää toistaan.”

Näitä onnen jyviä olen itsekin paljon elämästä löytänyt. Niitä toivon Sinullekin, hyvä lukija.

VIERASKYNÄ-KIRJOITTAJA

Olen Kirsi Vikman, 65-vuotias eläkkeellä oleva kieltenopettaja. Naimisissa, 3 lasta, 1 lapsenlapsi. Harrastuksiani ovat mm. sauvakävely, uinti, vapaaehtoistyö (erityisesti kehitysvammatyö ja Unicef). Rakastan pyöräilyä, teetä, syksyä, villapaitoja, sinistä ja violettia. 

#ilo #katovammanen #kiitollisuus #laheinen #onni #rakkaus #toivo #vertaistuki

Jos viihdyt kirjoitusteni ääressä - liittyisitkö seuraamaan myös Blogit.fi:ssä? Voit seurata blogia Facebook-sivun ja Instagramin kautta – TAI VAIKKA MOLEMPIEN!! Klikkaathan Blogikirjoitusten - blogin ylävasemmalta LUE (näyt lukijana kuvalla tai ilman!!)

Olisi kiva, jos jakaisit ja vinkkaisit kirjoituksista muillekin! Blogitekstien alla on pikkuriikkiset jakopalikat. KIITOS JA KUMARRUS.