Eija Kalson kirjoitus Potilaan lääkärilehdessä "Korjautuuko resurssivaje säästämällä syöpäsairailta ja vanhuksilta?" pisti pääni raattaat liikkeelle. Ansiokas kirjoitus nosti tärkeitä faktoja ja ajatuksia esiin. Raha ja paljonko sairastaminen saa maksaa. Kirjoitukseni pyrkii otsikon lisäksi vähän syvemmälle ja kauemmas em. kirjoituksesta. Aihe on monitahoinen ja mielenkiintoinen.
TERVEYDENHUOLLOSSA MONI ASIA VAATISI TÄYSREMONTIN
Sairaan vinkkelistä uudistukset tuntuvat vähän samalta kuin kertomus, että hölmöläiset kantoivat valoa säkissä torppaan.Uuudistukset ja niiden kokonaisuuksien hahmottaminen on päättäjille vaikeaa. Helppoa on leikata pieniä asioita tai tehdä iso uudistus ja määrätä alempia toimijoita - hoitakaa. Kirstunvartijat ovat paljon vartijoina päättäessään sairaanhoidon kokonaisuudesta ja siitä, mitä sairaille tarjotaan.
Miksi meillä on henkilokuntavaje ja jäätävät terveydenhuollon kustannukset? Ihmettelen - Miksi keikkaileva saa enemmän kuin vakiduunari? Onko ulkoistaminen tuonut lisäarvoa? Onko asioita aina katsottu sairaan ja hänen läheisensä silmin? Miksei potilaita, potilasjärjestöjä eikä henkilökuntaa kuunnella riittävästi? Mikä on inhimillisen kärsimyksen hinta ja mielikuva päättäjäien silmissä? Terveydenhuollon irtisanomiset, paisuneet IT- ja rakennnuskustannukset vieritetään lyhytnäköisesti sairaan kontolle. Aikojen siirtoja tehdään hamaan tulevaisuuteen? Vaakakupissa on sairaan hätä ja hänen elämänsä, joka usein koskettaa hyvin laajaa joukkoa.
SAIRASKOKEMUKSIANI VUOSINA 2003 JA 2024
Keuhkopolikäyntini alkoivat 1/2003. Menin odotustilaan aikana joka kirjeen oli kirjattu. Tieto kulki poliklinikalta kirjeellä kotiini 1-3:ssa päivässä. Oli nimetyt hoitajat ja lääkärit. Lääkäriä lähestyttiin kertomalla hoitajalle, joka kertoi kuulumiset lääkärille - ja hoitaja soitti pian takaisin. Puheluihin vastattiin klo 8-15. Sijaiset olivat työpari-tiimi ja osasivat hoitaa asioita eteenpäin. Ei tuolloin tiimeistä tiedetty, sillä poli oli työyhteisö. Paikka, jossa jokainen tiesi roolinsa ja teki parhaansa. Ei ollut niin tarkkaa oliko itselle kuuluva, sillä pääasia oli että sairaan asia saatiin hoidettua hyvin ja nopeasti. Lääkärit sanelivat puhelut, konekirjoittaja kirjoitti sanelut. Kirjoitettu vietiin arkistonhoitajalle. Asiat hoituivat ja tietoni löytyivät aina nopeasti. Aina soitettiin pian. Tunsin, että minusta välitettiin. Sain lääkärikäynnillä mukaani reseptit ja kävin apteekissa. Tunsin pari kolme polin lääkäriä. He tiesivät asiani, samoin pari hoitajaa. Oli vuosien ajan helppo aloittaa käynnit, kun lääkäri ja hoitaja muistivat minut ja asiani. Laboratoriossa jonotin vuoronumerolla. Reissuun meni 5-20 minuuttia. 2003 kaikki julkisen terveydenhuollon työntekijät olivat kunnan tai sairaanhoitopiirin työntekijöitä.
2024: Ilmoittautumisautomaatteihin pitää hoksata klikata kelakorttiaan viivakoodipuolta käyttäen. Välillä pitää ilmoittautua luukulla, jotka ovat mutkien takana ja osin ruuhkaisia, Terveystietoni päivittynevät saneluista ulkoistetuille firmoille. Tieto kiitänee ulkoistettuihin pilvipalveluihin. Tietoturvan on syytä olla kunnossa, ulkopuolinen firma hoitanee asiaa. Käytän Maisa-sovellusta, joka vaatii alkuun vahvan tunnistautumisen, mutta tunnuksen toimiakseen näpsästi vaikka puhelimessa. Sen tiedot monisairaan mielestä ovat kovin hajallaan. Kunkin polin tiedot näkyvät erikseen. Löytyy viestimahdollisuus, tuloksia voin tiirailla melko ajantasaisesti ja vaikkajamitä. Kanta-sovelluksen avulla voin katsoa kirjattuja tietojani - tekstejä ja tutkimustuloksia. Voin pyytää uusimaan reseptini kirjautumalla erilliselle sivulle ja tilaamalla uusintaa oikealta taholta. Saan tekstareita ja meili-ilmoituksia. Näen sovellusten tiedoista kirjauksen kerrallaan. Niitä on sairasurallani tuhansia. Vanhoja tietoja ei siitä löydy. Tieto Oma Kannasssa (tai Kannassa) on viipaleina eikä asiaa voi hakea hakusanalla (kuten hyytymä tai ablaatio). En tunne nyt ketään keuhkopolin hoitotahoistani. Kasvoista tunnistan pari lääkäriä, sillä viimeisen 4,5:n vuoden aikana olen tavannut noin 20 keuhkojani ihmetellyttä lääkäriä, Olen kerran tavannut hoitajan parin minuutin ajan. Voin varata laboratorioajan sähköisesti. Eri alueilla on eri toimija. Olen välimaastossa ja HUSLABin ja FIMLABin kanta-asiakas. Ne ovat ulkoistettuja toimijoita. Jonotan labraan, sillä aikoja samalle viikolle on turha toivoa. Ei varattu aikakaan takaa nopeampaa palvelua, osa on närkästyneenä kiirepäivinä jonottanut yli 30 min, ajanvarausaikaans kauemmin. Aikaa menee 5 minuutista pariin tuntiin per käynti.
Mietin sitä, miten kaikki vakavasti sairaat, lähellä koyhyysrajaa olevat, syrjäytyneet ja kasvava eläkeläisväki pärjää näissä kasvottomissa sovelluksissa? Miten kaikki pärjäävät puhelimen saneluiden kanssa - osaako jokainen kuunnella, jotta osaisi valita oikean vaihtoehdon? Osaavatko kaikki etsiä tietoja tahi ymmärtää mitä pitää tehdä saadakseen tietoa tai palvelua, jotta edes ymmärtäisi perusasiat. Miten pärjäävät kaikki muka tietotekniikan, puhelu- ja ilmoittautumisautomaattien kanssa? Pitäisi olla tietokone, älylaite, taito osata käyttää ja etsiä sovelluksista tarvitsemiaan asioita. Miten kaikki pärjäävät yhä uusien asioiden opettelun kanssa sillä sairaalla voi olla hyvin isoja mullistuksia ja haittatekijöitä, jotka vievät hänen voimansa, rahansa ja elämänsä täysmullistukseen? Tekstarit, soito, ohjeet, miten mikäkin toimii, kasvottomat automaatit.
Miksi maailmasta on tullut yhä eriarvoisempi? Miksi emme saa kohdata aiemmin,. Lääkärien ja hoitajien työ on heidän kertomansa mukaan menee nykyään pitkälti hallinolliseen työhön. Miten kukaan kuvittelee tämän olevan hyvä tai kaikkien parhaaksi? Eiköhän yhteiskuntamme pahoinvointiin ratkaisu liene yhteisöllisyyden ja inhimillisen kohtaamisen lisääminen. Että, jokainen sairas ja heikko edes huomattaisiin arvokkaasti. Sellainen on kovin tärkeää ja merkityksellistä jokaiselle ihmiselle. Erityisen tärkeää se on sairastelun taakkojen keskellä elävälle. Sairailla ja heidän läheisillään on sekä fyysinen, henkinen ja usein taloudellinenkin myllerrys elämissään. Monen on vaikea pärjätä sairastamisen tuomien asioiden lisäksi yhtään millään ylimääräisen vääntämisellä ja opettelulla. Sairas läheisineen kaipaa inhimillistä kiireetöntä kontaktia ja tuttuuden tunnetta, eikö?
SAIRAAN IHMISARVO - KULUERÄ VAI INHIMILLISTÄ KOHTELUA TARVITSEVA
Onko sairas vain kuluerä ja harmi yhteiskunnalle? Ensinnä, ihmiselon elinkaareen kuuluu syntyä ja kuolla. Sen väliin mahtuu toisinaan tuntemattomista tai todennäköisistä syistä ja tekijöistä johtuvIA sairastumisia. Lyhytkestoisia toimintakyvyn laskuja, kroonisia pitkäaikaissairauksiaja niitä, jotka johtavat menehtymiseen,
Mitä muuta ihminen on muille ihmisille tai yhteiskunnalle nykyään kuin kuluerä? Jo hedelmöitysvaiheessa saamme erilaiset lähtökohdat. Ympäristöstä, tukijoista, sattumista voi ponnistaa huonommistakin lähtökohdista - sairaanakin työelämään. Pitkäaikaissairas voi olla eläkeikäänsä asti työelämässä. Sairaus voi viedä välillä sairaslomalle, toimenpiteisiin, sairaalajaksoille, mutta myös takaisin kotiin. On hyvin erilaisia kohtaloita, joiden keskellä sairas, hänen läheisensä ja elinpiirinsä ihmiset elävät.
Sinnittelin 11,5 vuotta sairastumiseni jälkeen työelämässä. Yritin eläkkeellä osapäiväistä työtä, vointini lähti laskuun. Koen huonoa omatuntoani siitä, etten ole tuottava työmuurahainen. Mutta, olen kyennyt toimimaan vertaistukihenkilönä 3/2013 alkaen. Olen kokenut 8:n sairasvuoden yksinäisyyden, jolloin en saanut kontaktia kansssasairaisiin.Ymmärsin, että sairailla on valtava tarve tulla kohdatuksi, kuunnelluksi ja huomatuksi. Sairas läheisineen on aika yksin nykyisessä sairasviidakosssa. On kova tarve sille, että joku kuuntelisi, keskustelisi ja kohtaisi kasvokkain tai muuta kautta. Että voisi aidosti jakaaa niitä kaikkein vaikeimpiakin tuntojaan. En koe enää huonoa omatuntoa, sillä yritän parhaani auttamalla muita sairaita. Blogini pn jatkeena hyvälle. Kenties voin sanoillani vähän helpottaa ihmisen tuskaa armon vuonna 2024.
Äidin, isän, ystävän, lapsen, mummon ja papan roolit ovat tärkeitä. Erilaisten tapojen ja aikojen kertominen on tärkeäää. Läsnäolo jo sinällään on tarpeellista - ja arvo jo sinällään. Mitä me ihmiset olisimme ilman toisiamme? Huonommat terveyskortit saaneena katson terveydenhuollon säästöintoa surullisena. Etenkin sitä kaikkea epäaitoutta ja ulkokultaisuutta, jonka nykyaikamme on tuonut silmiimme. Ihmimillisille asioille ei ole hintaa. Kiireen tuntu on kasvanut. Tarvitsisimme jarrua kaasun sijaan.
Tarvitsemme kaikenlaisia ihmisiä ymmärtääksemme enemmän elämästä ja sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Sairas lapsi on rakas helmi, sairas työntekijä on arvokas työyhteisölleen ja läheisilleen. Sairas on aina paljon muutakin kuin kuluerä. Sairas on korvaamattoman arvokas muille niin monella tavalla. Ihmisarvon ymmärtämiseen ja laskemiseen eivät supertietokoneetkaan kykene. Jokainen, sairas ja terve, etsii elämäänsä sisältöä, merkityksellisyyttä ja inhimillisiä kohtaamisia.
PAHOITTELUT KIRJOITUS RYÖPSÄHTI OSIN LÄHTÖKIRJOITUKSESTA SIVURAITELILLE, mutta olkoon.
Ansiokas kirjoitus Eija Kalsolta! Lue LINKKI
#armo #julkisestaterveydenhuollostasaastaminen #myotatunto #reunallapelottaa #sairas #toivo
Kirjoituksia:
Jos viihdyt kirjoitusteni ääressä - liittyisitkö seuraamaan myös Blogit.fi:ssä? Voit seurata blogia Facebook-sivun ja Instagramin kautta – TAI VAIKKA MOLEMPIEN!! Klikkaathan Blogikirjoitusten - blogin ylävasemmalta LUE (näyt lukijana kuvalla tai ilman!!)
Olisi kiva, jos jakaisit ja vinkkaisit kirjoituksista muillekin! Blogitekstien alla on pikkuriikkiset jakopalikat. KIITOS JA KUMARRUS.
