Traumamuistojen käsittelyvaiheessa

Olin heikossa hapessa
juuri ennen sydänleikkausta.
28.1.2025.

Reilu kuukausi,
monen viikon mittaisesta
sairaalareissusta.

Keho oli ja on väsynyt.
Mieli otti kovemmin osumaa.

Monisairas on ongelma terveydenhuollossa.
Se olin minä.

Apu löytyi kuin ihmeen kautta,
aivan viime hetkellä.

Yhä olen tässä.
Elän.
Kirjoitan.

Se tuntuu yhä ihmeeltä.

Olen mielessäni alkanut palata
noihin viikkoihin.
Muisti tekee sen
ihan omalla tahdillaan,
lupaa kysymättä.

Se nostaa esiin hetkiä,
hajuja, ääniä,
pelkoa ja odotusta.

Näitä vaiheita ei voi kiertää.
Ne on kuljettava läpi.

Hiljalleen.
Yksi muisto kerrallaan.

Diagnoosi · potilaan asema · sairaalan todellisuus

Heinäkuussa 2024
tuli tieto,
joka muutti kaiken.

Kilpirauhasen imusolmukkeista
löytyi keuhkosyövän etäpesäkkeitä.

Se sana, levinnyt,
- osui ja upposi.

Syöpä ei ollut enää
vain paikallinen.
Se oli tullut jäädäkseen.

Pitkän sairastamisen myötä
olin jo tottunut tutkimuksiin,
odottamiseen,
uusiin vaiheisiin

Silti tämä pysäytti.

Minusta oli tullut
terveydenhuollolle hankala potilas.
Se monisairas.
Se sitkeä.
Se, joka kysyy
ja tietää liikaa.

Syksyn 2024 aikana tiesin:

jokin oli vialla. 

Olin laihtunut syksyn aikana
sairaalassaoloaikana suorastaan
kuihduin.

Sairaalajakso oli sekava ja raskas.
Kaksi sairaalaa.
Useampi osasto.
Valvontaa ja päivystyksiä.

Keuhkoihin kertyi nestettä.
Hengitys kävi työlääksi.
Jouduin keuhko‑osastolle.

Huonekavereinani oli
tarttuvia keuhkosairauksia.
Ihmettelen yhä,
miksi minut sinne sijoitettiin.

Oloni oli turvaton.
Keho teki töitä koko ajan,
vaikka makasin vain paikallani.

Hengitin,
mutta se ei totisesti tuntunut helpolta.

Hengitys · odotus · päätös

Keuhkoni täyttyivät nesteestä.
Hengittäminen kävi raskaaksi,
yhä raskaammaksi.

Nestettä ei voitu vielä poistaa.
Piti odottaa.

Odotin istuen,
selkä suorana,
maski kasvoilla.
Huohotin.

Aika venyi.
Minuutit eivät kulkeneet eteenpäin,
ne seisoivat paikallaan.

Päiviä ehti kulua.
Söin vain vähän,
ehkä saman kuin yksivuotias lapsi
Makuaisti katosi.

Keho väsyi. 
Mieli yritti pysyä mukana.

Sitten tehtiin päätös.
Jos keho ei enää jaksaisi,
minua ei elvytettäisi.

Kuulin sen.
Ymmärsin sen.
Ja silti olin siinä,
hengittämässä,
yrittämässä.

Nestettä saatiin lopulta tyhjennettyä.
Hetkeksi helpotti.
Sitä kertyi nopeasti lisää.

Yöt olivat vaikeita, päivätkin.
Pelko istui vieressä,
hiljaa.

Aamu tuli silti.
Ja minä olin yhä tässä.

Siirrot · sydän · päätös yrittää vielä

Kun hengitys ei helpottanut,
katse kääntyi sydämeen.

Keuhkoissa oli yhä nestettä.
Sydämestä kuului ääni,
joka ei kuulunut sinne.

Olin väsynyt,
niin väsynyt,
etten enää jaksanut pelätä
samalla tavalla kuin aiemmin.

Minua siirreltiin paikasta toiseen.
Tutkittiin.
Kuvattiin.
Odottettiin vastauksia.

Sydämeen aiemmin asennettu bioläppä
oli pettänyt.
Se hauraampi varaosa.

Sydän teki töitä
kuin myrskyssä.
Sisällä oli pyörre,
jota en nähnyt,
- mutta tunsin.

Avosydänleikkausta
ei voitu edes ajatella.

Silti asiantuntijat miettivät vielä.     
Mahdollisuuksia.
Joku sanoi ääneen sanan jos.

Minut vietiin kiireesti
sydänvalvontaan.
Yö oli raskas.
Kehoni taisteli.

Päätös tehtiin uudelleen.
Jos keho ei enää jaksaisi,
minua ei elvytettäisi.

Läheisilleni kerrottiin.
Minä kuulin sanat,
mutta olin jo puoliksi
jossain muualla.

Silti aamu tuli.
Olin yhä tässä.
Elämässä.

Uusi viikko alkoi.
Tutkimuksia tehtiin nopeasti.
Keskusteluja käytiin
suljettujen ovien takana.

Lopulta sain kuulla:
he halusivat vielä yrittää.
Pelastaa minut
toisella tavalla.

Toimenpide · herääminen · ensimmäinen askel kotiin

Minut nukutettiin.

Vielä heräsin,
olin yhä täällä.

Sydämeeni oli tehty jotakin,
mitä ei ollut aiemmin voitu tehdä.
Uusi läppärakenne oli saatu paikalleen
verisuonten kautta.

Nuo maan taitavimmat
olivat asialla.

Sanottiin, että toimenpide onnistui.
Minä en vielä osannut iloita.
Olin vain väsynyt.
Ja hengitin.

Siirrettiin osastolle.
Toipumaan.
Takaisin tutumpaan rytmiin.

Muutaman päivän kuluttua
pääsin oman alueeni kardiologian osastolle.
Neljä päivää Sydänsairaalassa.

Sain taas oman pönttövessan.
Hoitotuolin.
Rollaattorin.

Pieniä asioita,
mutta silloin ne merkitsivät
tosi paljon.

Aloitin parin metrin matkat
rollaattorin kanssa.
Jalat tärisivät,
mutta kantoivat.

Hengenahdistuksen
pakokauhunomainen tunne
oli ehtinyt painua syvälle.
Nukuin vain istuma‑asennossa.
Keho ei vielä luottanut.

Myöhään jouluaaton aattona
oli lopputarkastus.
Halusin pois.
Pois sairaaloista,
pois laitteista,
pois odottamisesta.

Vaikka olin hauras
kuin haavanlehti.

Pääsin kotiin
lähes yön koitteessa.
Olin aivan puhki.

Kotona huomasin,
ettei nukahtamisesta
tai kivusta ollut puhuttu.
Keho oli tottunut lääkkeisiin.
Vieroitusaika kotona oli kärvistelyä
ja katkonaisia öitä.

Mies rakensi minulle
oman nukkumispesän.
Nukuin hetkiä kerrallaan.
Kuten olin nukkunut jo niin kauan.

Kesti päiviä,
ennen kuin uni alkoi palata.
Olimme hetken aikaa
zombie‑hahmoja molemmat.