On raastavaa, miten sairastumisen tai muun vaikean elämäntilanteen kohdannutta kartetaan.
Ei ole harvinaista, että
kasvokkain kohtaamisia – ja vähitellen muutakin yhteydenpitoa – vähennetään.
Vaikka juuri hädän ja vaikeuksien keskellä
kaipaisi rinnallakulkijoilta myötäelämistä,
yhteydenottoja ja henkistä kannattelua.
Voi tuntua siltä, ettemme osaa sanoa oikeita sanoja.
Että sanamme eivät riitä –
tai ettemme osaa olla oikealla tavalla
toisen pahan ja vaikean äärellä.
Mietin, miksi pitäisikään.
On vain toistemme kohtaamisia
ja ihmisyyteen kuuluvaa keskeneräisyyttä.
Elämämme on luotu tällaiseksi.
Sillä on alku ja loppu.
Elämämme kaari tapahtumineen
on korkeimman käsissä.
Toistemme elämän vaikeilla hetkillä
olisi hyvä pysyä rinnalla –
ennen muuta niissä ikävissä elämisen kaarteissa ja aikoina.
Oltaisiin vain läsnä,
ihan tavallisina,
keskeneräisinä ihmisinä toisillemme.
Ihan niin kuin ennenkin.
Eikö?
Ei ole oikeita sanoja,
kun toinen on heikoilla.
Sitä kaipaa vain huolensa huomaamista
ja hätänsä keskelle pysähtymistä.
Pieniä kohtaamisia.
Myötätunnon hippusia.
Vaikka ihan vähän.
Tai hetken vain.
Saisi voimaa
ja voisi purkaa
mietteitään ja tunteitaan.
Myötätunnon muistot
uppoavat syvälle.
Ne säilyvät pitkään.
Ei ole oikeita sanoja.
Ei niitä ole olemassa.
