Vaikeita aikoja elävälle moinen "katoaminen" on ihan pahinta. Niitä rinnallakulkijoita kaipaisi kipeästi juuri hädän ja vaikeuksien keskellä. Meistä voi tuntua ettemme osaa sanoa niitä oikeita sanoja. Ja ettemme osaa olla oikealla tavalla toisen pahan ja vaikean äärellä. Mietin, miksi pitäisi ollak?
Blogin Facebook-sivulla ja Instassa muisteloita.TÄSTÄ linkistä pääset REUNALLA PELOTTAA-Facebook-sivulle. Liityttehän seuraamaan!
ON VAIN TOISTEMME KOHTAAMISIA JA IHMISYYTEEN KUULUVAA
Toistemme elämän vaikeilla hetkillä olisi hyvä pysyä rinnalla - ennen muuta niissä ikävissä elämisen kaarteissa ja ajoissa. Oltaisiin vaan läsnä ihan tavallisina keskeneräisinä ihmisenä toisillemme - niinkuin ennenkin. Eikö?
EI OLE OIKEITA SANOJA
KUN SINNITTELEE ÄÄRIRAJOILLA
JA ELÄÄ KUORMITTAVIA AIKOJA.
KOLAHTAA JA RAASTAA,
JOS SIVUUTTAMISIA KOHTAA.
SILLÄ, JUURI HEIKOIMMILLAAN
SITÄ TARVITSISI
HUOLENSA HUOMAAMISTA
JA HÄTÄNSÄ KESKELLÄ PYSÄHTYMISIÄ.
EDES PIENIÄ INHIMILLISIÄ KOHTAAMISIA.
MYÖTÄTUNNON HIPPUSIA.
VAIKKA - IHAN VÄHÄN TAI HETKEN AJAN.
SAISI VOIMAA JA VOISI PURKAA
MIETTEITÄÄN JA TUNTEITAAN.
VOI - KUN VAAN
ANNETTAISIIN EMPIMÄTTÄ
LEMPEITÄ KATSEITA, SANOJA, HALAUKSIA.
PIENENPIENIÄ MYÖTÄTUNNON ELEITÄ.
EI OLE OIKEITA SANOJA.
EI NIITÄ OLE OLEMASSA.
KOHDATAAN – EI KAIKOTA.
OLLAAN
- IHAN TAVALLISESTI VAAN
JA TOISTEMME RINNALLA PYSYTÄÄN.
Jos viihdyt kirjoitusteni ääressä - liittyisitkö seuraamaan myös Blogit.fi:ssä? Voit seurata blogia Facebook-sivun ja Instagramin kautta – TAI VAIKKA MOLEMPIEN!! Klikkaathan Blogikirjoitusten - blogin ylävasemmalta LUE (näyt lukijana kuvalla tai ilman!!)
Olisi kiva, jos jakaisit ja vinkkaisit kirjoituksista muillekin! Blogitekstien alla on pikkuriikkiset jakopalikat. KIITOS JA KUMARRUS.
2 kommenttia:
Tunnistan, mitä kirjoitit. Mieheni elää viimeisiä kuukausiaan. Hän niin kaipaisi lyhyitä, arkisia kohtaamisia. Miten voisi poistaa sen vuoren korkuisen kynnyksen, joka toisi ihmisiä hänen luokseen? Moni on minulle sanonut, ettei tietäisi mitä sanoisi, jos tapaisi mieheni tai edes soittaisi. Luulen, että he saattavat pelätä myös omia reaktioitaan, kun tapaisivat kuolevan.
Aivan kuten sanot - vakavasti sairas ei ajattele eikä varsinkaan halua ajatella koko aikaa yleviä, tulevia eikä etenkään itseään koskevia asioita. Mielessä on samoja kuin aiemminkin - aamupuuhat, uutiset, ruoat, pienet puuhat, pienistä tavallisista asioista rupattelu. Toisille toimii hurtti huumorikin, jos on aiemminkin ollut sen sorttinen. Ehkä vaan voisimme yrittää asettua toisen "saappaisiin" ja miettiä mitä itse kaipaisimme. Toivon voimia, rauhaa ja läheisyyttä teille molemmille.
Lähetä kommentti