Vertaistuesta voimaa ja helpotusta pelkoihin

Oli ilo ja kunnia kirjoittaa Sydänliiton Sydänlehden 1/2026 Miltä tuntuu ‑palstalle. Kirjoitus pohjautuu omiin kokemuksiini ja niihin ajatuksiin, jotka usein askarruttavat sydänsairaita ja heidän läheisiään. Sairaus herättää pelkoa – joskus enemmän, joskus vähemmän. Vertaistuen äärelle löytäminen voi helpottaa.

Lämmin kiitos Suomen Sydänliitolle sekä sydänlihassairaiden potilasjärjestölle Karpatiat ry:lle tärkeästä työstä ja tuesta.



Harvinaissairaus ja hankalia paikkoja

(Sydänlehti 1/2026 / Sydänmedia)

Olen sydänsairaan polullani kokenut monenlaista ja kuullut lukuisia tarinoita muilta sairastavilta. Vakava tai pitkäaikainen sairaus koettelee monin tavoin. Siksi on tärkeää, että meillä on yhdistyksiä, jotka kokoavat sairaita ja heidän läheisiään yhteen. Suomen Sydänliitto ry:n kaltaisessa yhteydessä olemme yhdessä vahvempia kuin yksin.

Minulla on ollut aikaa pohtia elämän rajallisuutta – vaikeita ja kevyempiä aiheita. Vertaistukihenkilönä toimiminen ja toisten auttaminen ovat minulle merkityksellisiä.

Monella sairaalla on hätä. On arjen huolia, pelkoja ja monenlaisia vaikeuksia. Terveydenhuollon niukat resurssit ovat lisänneet monen sydänsairaan ja hänen läheisensä ahdinkoa. Pitkäaikaissairaana olen tottunut elämään epävarmuuden kanssa – vaikka joskus minuakin, aivan reunalla, pelottaa. 😄

Onneksi elämässä on paljon muutakin kuin sairastamista.
On hyvä tarttua tähän hetkeen ja tulevan toivoon.

Kirjoituksen voi lukea Sydänlehdestä tai klikkaamalla Sydänmedian sivulle tästä.

 tästä


Vuosi viime sydänleikkauksesta – ja uuden edessä

Juhlin sitä, että olen elossa. Tasan vuosi sitten tehty kiireellinen mitraaliläppäoperaatio pelasti henkeni. Sitä edelsi raskas jakso. Sydän on ollut sen jälkeen kunnossa, ja siitä olen syvästi kiitollinen.

Mutta.

Keuhkosyöpäni otti askeleen eteenpäin, ja aloitan uuden täsmälääkkeen. Muistutan taas: jokainen, jolla on keuhkot, voi sairastua keuhkosyöpään. En ole tupakoinut.


Olo on mikä se kulloinkin on

Oireilua on ollut: yskää, limaisuutta, painontunnetta ja hengenahdistusta. Söin limaa irrottavia lääkkeitä ja kuurin tulehdukseen syöpälääkärin ohjeen mukaan, vaikka en varsinaista tulehdusoloa tuntenut. Sydämen osalta labrat ja EKG olivat suhteellisen ennallaan.

Tutkimuksia aikaistettiin.
Valitettavasti kuvissa näkyi muutoksia.

Keuhkosyöpiä on monenlaisia. Minulla on ei‑pienisoluinen keuhkosyöpä, adenokarsinooma. Koepaloista löytyi ALK‑geenin uudelleenjärjestymä, johon on kehitetty täsmälääkkeitä. Syöpäni on levinnyt. Ensimmäinen täsmälääke ei sopinut keholleni.

Vuosi sitten tehty sydänleikkaus on rauhoittanut elimistöäni ja vähentänyt sairastamisen kaaosta. Toivon, että uusi lääke sopii paremmin. Aloitamme varovasti, lisäämme hitaasti ja seuraamme tarkasti. Lääkäri näki tilanteeni kokonaisuutena. Se merkitsee – paljon.


En romahtanut – olen vähän vimmainen

Jaksan aina jotenkin nousta ja jatkaa. Ehkä hämäläistaustani auttaa: vaikka tyrmäisi, nousen uudelleen. Pieni itku tuli, mutta kuljen silti ilon kautta.

Ehkä vointini paranee.
Ehkä syöpä ottaa taka‑askelia.
Ehkä se säikähtää ja pysähtyy pitkäksi aikaa.

Sillä ajatuksella kuljen kohti joulua – pimeässä, vesisateessa ja synkässä säässä. Vastaiskuksi ostin joulukukkia ja suklaata.

Syksy meni pitkälti tutkimuksissa, välillä päivystyksessäkin, omaa jaksamista tunnustellen ja menemisiä vähentäen. Sydämen osalta tilanne on pysynyt suhteellisen ennallaan.

Ihanaa joulun aikaa jokaiselle.
Kiitos seuraamisesta.


Mieheni minusta tekemä laulu:
Hank C – Till The End, 
Hank C - Till The End - YouTube

Hank C - Till The End - Spotify

Ei ole oikeita sanoja

Ei ole oikeita sanoja.
On raastavaa, miten sairastumisen tai muun vaikean elämäntilanteen kohdannutta kartetaan.

Ei ole harvinaista, että
kasvokkain kohtaamisia – ja vähitellen muutakin yhteydenpitoa – vähennetään.

Vaikka juuri hädän ja vaikeuksien keskellä
kaipaisi rinnallakulkijoilta myötäelämistä,
yhteydenottoja ja henkistä kannattelua.


Voi tuntua siltä, ettemme osaa sanoa oikeita sanoja.
Että sanamme eivät riitä –
tai ettemme osaa olla oikealla tavalla
toisen pahan ja vaikean äärellä.

Mietin, miksi pitäisikään.

On vain toistemme kohtaamisia
ja ihmisyyteen kuuluvaa keskeneräisyyttä.

Elämämme on luotu tällaiseksi.
Sillä on alku ja loppu.
Elämämme kaari tapahtumineen
on korkeimman käsissä.

Toistemme elämän vaikeilla hetkillä
olisi hyvä pysyä rinnalla –
ennen muuta niissä ikävissä elämisen kaarteissa ja aikoina.

Oltaisiin vain läsnä,
ihan tavallisina,
keskeneräisinä ihmisinä toisillemme.

Ihan niin kuin ennenkin.

Eikö?

Ei ole oikeita sanoja,
kun toinen on heikoilla.
Sitä kaipaa vain huolensa huomaamista
ja hätänsä keskelle pysähtymistä.

Pieniä kohtaamisia.
Myötätunnon hippusia.
Vaikka ihan vähän.
Tai hetken vain.

Saisi voimaa
ja voisi purkaa
mietteitään ja tunteitaan.

Myötätunnon muistot
uppoavat syvälle.
Ne säilyvät pitkään.

Ei ole oikeita sanoja.
Ei niitä ole olemassa.






Menneen ajan mustat aukot

Kuva Microsoft kuvapankki

Tarinoihimme kertyy mustia aukkoja.
Muistamme vaiheita, tilanteita,
sanatonta viestintää –
ja etenkin sen, miltä meistä tuntui.

Mielemme pohjaan
jää asioita, aikojakin, arvailun varaan.

Tulkitsemme
sitä, mitä ei koskaan sanota.

Hämmästelemme,
miksi toinen koki toisin.

Olemme sukupolvien ja kokemusten summa.

Liian usein aika rientää,
eikä selittämiselle löydy oikeaa hetkeä tai sanoja.

 

Sukupolvet ja eletty aikamme

Jokainen kokemus vaikuttaa kehossa –
etenkin mielessä.

Muistamme osan kohtaamisista.
Muistamme, jos jäimme epätietoisuuden
ja ymmärtämättömyyden tilaan.

Muistamme, miten suhtauduttiin.
Puhumattomuus muokkaa mieltämme.

Moni jättää selittämättä
aiempien aikojen taustoja,
tuntemuksia ja juurisyitä.

Monen ikäiseni isovanhemmat elivät rankkoina aikoina.
Heihin jäi elämänmittaisia, käsittelemättömiä
fyysisiä ja psyykkisiä arpia – tunnelukkoja.
Niitä ei juuri muille availtu.
He kantoivat muistoja sodasta ja menetyksistä.

“Oli lasten menehtymisiä,
kamalaa puutetta
ja fyysisesti raskaita töitä.”

Isovanhemmilleni tapahtui valtavasti pahaa.
Vaikeudet jättivät heihin käsittelemättömiä traumoja.
Se näkyy vanhemmissani.

Ymmärsin jo varhain olla hiljaa,
huomaamaton ja kysymätön.

Jokaisen polku on omanlainen.
On menneen painolasteja,
kokemuksia ja käänteitä.

Vaikeudet pakottavat katsomaan
itseämme ja elämäämme uusin silmin.

Olisimme eheämpiä,
jos saisimme miksi‑kysymyksiimme enemmän vastauksia.

Sitä, miten voisimme ymmärtää,
miksi toinen on sellainen kuin on
ja miksi hän toimi aikanaan tietyllä tavalla.

Elämämme on yritysten ja erehdysten summaa –
myös menneiden sukupolvien.

Olemme aiempien sukupolvien muovaamia
ja omien kokemustemme ja valintojemme summia.


Painolastina hiljaisuus ja menneiden möykyt

Tiedän ja ymmärrän elämästä vain hyppysellisen.
Olen etsinyt, kaihonnut ja kompuroinut.
Olen valinnut väärin.

Olen tehnyt ja sanonut asioita,
joita kadun.
Olen jättänyt antamatta anteeksi.

Olen epätäydellinen –
kauniisti ilmaistuna
inhimillinen ja erehtyväinen.

Olen yrittänyt saada menneistä ajoista selkoa ja selityksiä.
Miettinyt, miksi minusta ja muista
on tullut sellaisia kuin olemme.

Kovin vähän lopulta tiedän,
ja puolet lienen arvannut.

Mieleni pohjalla on isoja kysymysmerkkejä.

Jokainen kantaa kokemuksensa jollain tavalla.
Jokaisella on hetkiä ja aikoja,
jotka antaisimme pois.

Mutta,
hittovie.

Ei elämässä ole peruutusvaihdetta,
ei uusintaottoja.

Mieleemme syöpyy erityisesti se,
miten meille on puhuttu
ja miten meihin on suhtauduttu.

Kun aikaa tai halua ei ole selittää,
voimme vain yrittää ymmärtää
toistemme elämänkaaria.

Toivon, että oppisimme kuuntelemaan
toistemme sukupolvisia tarinoita
ilman tunnekuohuja ja keskeytyksiä.

Toivon, että voin vielä kertoa
ja selittää enemmän heille,
joilla on aukkoja tai kysymyksiä
kohtaamisiimme liittyen.

Isäni, toivotan sinulle hyvää matkaa –
ajasta iäisyyteen.

Ehkä toisessa ajassa
ja iäisyydessä
asiat selviävät.





Paatoksen pehmentämiseen Kamala Luonto-sarjiksia numerot 19-2349 ja 18-3180.






Hank C - albumi Little Promised Land kuunneltavissa

Sinnikkyyden tuloksena mieheni itse säveltämät ja sanoittamat kymmenen countryhenkistä kappaletta on julkaistu suoratoistopalveluissa. Biiseihin on vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä – ja ennen kaikkea loraus kaiken kestävää rakkautta.

Läpi vaikeuksien

Musiikki on ollut meille tapa selviytyä. Biisien tekeminen, soittaminen ja hiominen ovat auttaneet purkamaan kipuja ja tuntoja silloin, kun sanat eivät ole riittäneet.

Mieheni aloitti kitaransoiton teini‑ikäisenä ja kappaleiden tekemisen parikymppisenä. Elämä vei välillä toisaalle: perustyö kutsui ja matkan varrella tuli vuosia, joina musiikki jäi syrjään. Fyysinen työ ja elämän hankaluudet veivät välillä voimia ja uskoa. Silti kitara pysyi ystävänä – vaikka sitä ei aina jaksanut koskea.

Mitä rakastaa, sitä pitäisi tehdä

Tavatessamme elämämme mullistui nopeasti. Mieheni on joutunut kokemaan, millaista on rakastaa vaikeasti sairasta. Myös tappiomielialan hetkiä on ollut, mutta olemme yrittäneet valaa toisiimme uskoa.

Intohimo on löytynyt yhä uudelleen. Se voima, joka syntyy siitä, että tekee jotakin sydämestään – ei siksi että täytyy, vaan siksi että rakastaa sitä.

Olen saanut kulkea mieheni rinnalla hänen musiikkimatkallaan: kuunnella, kommentoida, heitellä ideoita ja joskus pyöritellä riimejä yhdessä. Arjen pyörittäminen ja musiikin synty ovat kulkeneet käsi kädessä.

Albumi

Mieheni esikoisalbumin nimi on Till the End. Nimikkokappale kertoo minusta.

Kaikissa kappaleissa mieheni laulaa ja soittaa akustista kitaraa. Rumpujen rytmiä ja tempoa ohjasi Sami Laakso, basson matalat äänet ja rytmisen perustan loi Topi Karvonen. Osan sovituksista teki kitaransoiton velho Jarmo Hynninen, joka soittaa kappaleilla myös sähkökitaraa.

Olen ylpeä mieheni musiikista. Ja ehkä vähän siitäkin, että elämäni cv:ssä lukee levylaulaja, vaikka onneksi epävireiset huokaukseni kuuluvat vain parissa biisissä (jos osaa kuunnella).


Jos haluat kuunnella tai seurata


 
boomplay.com tidal.com deezer.com amazon.com spotify.com 




EDIT 15.8.2024
Kotikutoinen video kuvistamme koostettuna – mieheni rakkauslaulu minusta: Till the End, linkki alla

Vanha sielu


Vanha sielu

Mistä nousee inhimillisyys,
toisen tuskan ymmärtäminen?

Hauras, vanhan sielun omaava
on usein oppinut kantapään kautta.

Vähän
elämän reunalla seuraten.

Löytänyt tasapainonsa
elämän vaatimusten,
tavoitteiden vastapainoksi.

Vanha sielu on
koonnut henkisen kotinsa,
voimansa yhä uudelleen.

Hän on etsinyt,
empinyt, erehtynyt –
monet kerrat.

Hän on löytänyt
pienin palasin
mielenrauhansa.

Eletystä syntyneitä
oivalluksia,
pintakiiltoa syvemmältä.

Syvämuistiin juurtuneista,
nöyryyttä opettaneista –
niistä elämää mullistavista.

Oppimatkalla
raskaita kilometrejä,
kivikkoisia polkuja.

Olemme
katoavaa kiertokulkua,
niin kuin ympärillämme oleva,
silmin nähtävä.

Oppimassa, opettamassa,
itseämme – toisiamme.

Harva lopulta tietää,
mistä elämän hyvä koostuu.
Paljon hoksannut on tuo
vanha sielu.

Vanha sielu tietää,
mitä on tuska ja epätoivo.
Hän on oppinut
pahaa ja hyvää kokemalla –
aistimalla, herkistymällä,
kompuroiden,
tasapainoaan etsien.

Vanha sielu aistii,
vaikkei voi tietää.

Aavistaa vain,
mitä kulissin takana
saattaa olla.




Kirjani Käänteisiä lottovoittoja julkaistiin

Kirjallisen "urani" pitkäaikaisin projekti - Käänteisiä lottovoittoja julkaistiin huhtikuun lopussa. Kirja on omakustanne, siis "artisti maksoi". Myin ostamani kirjaeräni. Kirja on vielä sovitusti pitkään myynnissä kustantaja Mediapinta Oy:n verkkokaupassa. Miksi päädyin kasvokuvaani ja mistä kirjan nimi? Kerron hieman prosessista ja muusta.

jos nämä sanat puhuttelevat sinua
huomaathan - kirjoitan myös Facebookissa ja Instagramissa


KIRJAN VOI OSTAA  

Mediapinta Oy verkkokaupasta.  Voit tilata kirjan tästä linkistä - Mediapinta Oy:n verkkokaupasta

Kirja on BTJ Finland Oy;n ja Kirjavälitys Oy:n kautta saatavilla myös kirjakauppoihin. Luultavasti silloin pitää ilmoittaa allaolevat asiat:

💗Kirjoittaja - Kirsi Juntunen - 💗Kirjan nimi Käänteisiä lottovoittoja 💗Kustantaja Mediapinta Oy sekä 💗Kirjan yksilöintitunnus ISBN: 978-952-81-1750-6

TAI

Kirjastoihin voi ottaa yhteyttä. Kirjastoa voi pyytää tilaamaan kirjan - kertokaa nuo yllä olevat kirjan tiedot.

KIITOS kaikille kirjan hankkineillle, lukeneille ja etenkin palautetta antaneille❤.


Kerron vähän kirjoitusprosessista ja mitä kirjassa on

Kuvaan kirjassa vuosiani, jossa sairaus on kulkenut muun elämän rinnalla. Siis 35-vuotiaasta 57-vuotiaaksi. Se on aika, joilloin oli opittava elämään sairauksien kanssa. Sairaudet kun kulkivat mukana lupaa kysymättä.
En ole pitänyt päiväkirjoja, Ne olisivat helpottaneet. Terveyden suhteen sain tekstejä kirjaamoista. Niistä näkee mitä kukin lääkäri on nopeasti kulloinkin tilanteesta lausunut. Mutta sairasvuosia ja kirjauksia on tuhansia. Kirjauksia oli valtavasti ja osin  ne olivat nopeasti saneltuja ja vähän puuteellisia. Niistä ei suoraan tarinaa saanut.

Ei sairastaminen ole koko elämääni täyttänyt. Elämässäni tärkeintä oli kuitenkin lapseni ja heidän hyvinvointinsa. Heidän vaiheensa muistan ilman päiväkirjoja oikein mainiosti. 

Toki etenkin isommat terveysasiat muistan kirkkaasti. Elämää oli tulemista, menemistä ja olemista - ihan tavallista elämää. Elämän kiertokulun mukaan muuttumista ja hah- kasvamista ihmisenä ja äitinä. Lapset kasvoivat taaperoista aikuisiksi - kuin huomaamatta. Muisteluprosessi vei paljon aikaa, sillä aina tovin jälkeen muistin jotain lisää.

Vuodatin kirjan aikaansaattamiseen aikaa, vaivaa ja myös kyyneleitä. Olen jo blogissa kertonut palasia joistain vaiheistani. Ajattelin prosessin aloitettuani, että minun itseni olisi hyvä ymmärtää miksi olen nyt tällainen kuin olen. Elämän muovaama, niinkuin meistä jokainen. 

Ajattelin, että ajan mukaisesti eteenpäin siirtyen 
tapahtumat avautuvat uudessa valossa läheisilleni ja itselleni. En avannut lääketieteellisten asioiden kulkua kov
in tarkasti. Kirjan kuva tuli sen absurdin ajan takia, jolloin elämässäni oli onni ja pelko rinnakkain. Sairauteni ovat harvinaisuudessaan, moninaisuudessaan ja tilastollisesti mielestäni kuin Käänteisiä lottovoittoja. Nimi tuli jostain ja  tuntui osuvalta.

Tuntemuksia, ajatuksia ja ihan tavallista elämää

Lääketieteelliset tutkimukset ja toimenpiteet tuntuvat. Toisinaan niitä pelkää etukäteen. Sairastuessani ei ollut olemassa nykyisen kaltaisia vertaistukikontakteja. Päästyäni lopulta vuosien jälkeen vertaistuen piiriin huomasin vuosien jo koulineen mieltäni. Kouluttauduin vertaistukihenkilöksi heti kun se oli mahdollista.  Ajatukset ja tuntemukset ovat sairaudesta riippumatta pitkälti samankaltaisia. Vuodet muuttivat minua ulkoisesti ja sisäisesti.

Toivon kirjani päätyvän myös terveiden luettavaksi. Toivon, että siiitä jäisi evääksi joitain näkökulmia ja ajatuksia.
 Mielestäni se sopii jokaisen aikuisen  luettavaksi. En koe, että se olisi valitusvirsi, jossa tilitän sairastamisen kamaluutta. Ajattelen, että sairaus, niin kuin muutkin vaikeudet kuuluvat ihmiseloon. Elän, olen ja hengitän. Ihanaa.

Selviydyin monen ihmeen kautta loppuvuonna 2024 hyvin tiukasta paikasta. Tuolloin kirjaprosessi oli jo pitkällä. Viimeistelin sen vimmoissani.  En alkuun muuhun kyennyt kuin istumaan ja köpöttämään sisätiloissa.
Yksi kustantaja antoi 3,5 kuukauden jälkeen EI-vastauksen. 
Ratkaisuni oli omakustannekirja. Ostin itselleni kirjoja ja myin ne omakustannehinnalla. 
En tavoittele kirjalla rikastumista enkä kuvittele olevani oikea kirjailija.
Puristin kirjan tekstin hyvin tiukkaan muotoon.
Ajattelen, että jokainen osaa hoksata asioita, joita ei ole aina suoraan sanoitettu.

En tiedä paljonko tätä jatkoajan jatkoaikaa minulle on suotu. En uskaltanut tuhlata aikaa.
Siksi kirjasta tuli niin rosoisen puutteellinen.
Siksi tämä julkaisuratkaisu.


Ihmisten ilmoilla

Kuva Anne Karine

Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen ollut jo ihan ihmisten ilmoilla. Bongaillut kevään merkkejä, valoa:
Olen kaivannus vaihtelua.
Osallistuin
rakkaan sydänyhteisöni,
Karpatiat ry:n vuositapaamiseen.
Yhdistys ry juhli samalla 25-vuotistaivaltaan.
Eikä siinä vielä kaikki.
Viikkoa aiemmin olin Mössön musaklubilla
Juha Tapion keikalla.
Hurjaa menoa siis, omalla mittapuullani ;)

Ihmisten ilmoilla pitkän hiljaiselon jälkeen.

Juha Tapion keikan bongasin ennen vuodenvaihdetta. Paikka oli melko läheltä. Tyttäreni seuraneiteili ja autteli.
Oltiin pyörätuolipaikalla. Olisi ollut sula mahdottomuus s
eistä moinen aika.
Viihdyttävä ilta.

Juha Tapion vanhan tuotannon biisit sanoituksineen olivat keikan parasta antia.
Klubiympäristö ei ole paras musiikin kuuntelemiseen.
Jatkossa bongaan keikkoja lähinnä konserttisaleista tai vastaavista.

Pitkän harkinnan jälkeen päätin lopulta lähteä myös Karpatiat ry:n vuositapaamiseen.. Tapaaminen oli tällä ketaa Jyväskylässä.
Pontimena oli vuosien varrella kohtaamani ihmiset.
Tapaamisissa on aina uusia ja vanhoja kasvoja.
Pyörätuoli oli mukana. Ystävä auttoi ihan kaikessa. Tarvittaessa moni muukin.

Kävelen omin jaloin lyhyitä matkoja. Käteni on aika reporankana, joten edes lautasen kantaminen ei onnistunut. Molempina päivinä oli vähän isompia outoja rytmejä, joten en uskaltanut liikaa urheilla. Ohjelman lisäksi tapasin muutaman seudulla asuvan ystäväni vertaistukimielessä - ja muutenkin.
Tehokasta ajankäyttöä.

Junailu oli tosi rankkaa, eikä VR:n kanssa mennyt kuin Strömsössä.


Kuva Anne Karine
Vuositapaamisen asiapitoisen annin lisäksi ohjelmassa oli pienryhmäkeskustelua ja vapaamuotoisempi illanvietto.

Tulin täysin yllätetyksi:
sain iltajuhlassa kunniakirjan,
ruusun ja pronssisen ansiomerkin
toiminnastani sydänterveyden hyväksi.

Olen toiminut  nyt 12 vuotta vertaistukena ja ilolla jatkan.
Kahdeksan yksinäisen sairastamisvuoden muistot eivät ole unohtuneet.

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin ajatuksineen.
Oli ihanaa vaihtelua, monia kohtaamisia.
Kiitos,-  ihan jokaiselle.

On hyvä välillä olla ihan …

IHMISTEN ILMOILLA

Ihan liikaa omissa oloissaan
pienen pienessä elämässään.

Oli pakko jo uskaltautua
ja muiden seuraan antautua.

Pelkoja – ettei jaksa
eikä osaa edes olla
oikein – ihmisten ilmoilla.

Juuri silloin ja juuri siksi
oli parempi pistää menoksi.
Tekosyyt ja pelot kun voi
puhaltaa pienemmiksi.

Kas, kun vasta
ihmisten ilmoilla
ja seurassa voimaannutaan.

Jatkoaika

Minua on lahjottukin, kiitos M💗 
14.3.2025
... menossa elämässä sairauksieni 
kanssa.

Olen yhä hämmentynyt
siitä mankelista,
minkä läpi    - monen ihmeen myötä,

 - ja jälleen kerran, suoriuduin.

Kiitos ihan jokaiselle minua tsempanneelle.


Olen saanut myötätunnostanne voimaa
💗 

Terveysrumbani pyörii
taas tavallisen tivolini
päiväjärjestyksessä.

Menoja on riittävästi.
Keuhkojeni PET-kuvat tulkittiin.

Syöpälääkäri soitti.

Sydän ja syöpä

Huokaan edeltäneen ajan painosta.
Se oli lähinnä - 
hetkestä seuraavaan

selviämistä.

Aloin kuihtua jo viime kesällä.
Syksyn myötä
jaksamiseni laski
kuin se kuuluisa - "lehmän häntä".

Sydämeni mitraaliläpän repeäminen
tapahtui lopulta melko äkisti.
Äärimmäisen harvoin moista tapahtuu.

Kävin jo kardiologin tarkastuksessa.
Uusi läppärakenne toimii niin kuin pitää,
läppävuotoa ei näkynyt.

Siipeensä saanut ressukka sydämeni
kai on – mutta tapahtuneen,

ne aiemmatkin,  huomioiden,
mukavastihan tuo sytkii.

Se suo minulle yhä uusia päiviä.
Elämäni saa jatkua. HURAA!

Mikään kiitos siitä, että yhä tässä olen,
ei ole riittävä.
Kardiologit onnistuivat tekemään

isoja ihmeitä.


Kiitos, kiitos ja kiitos.
Yritän käyttää tämän ihmeellisen lisäajan
tekemällä edes vähän hyvää.

Vointini on lähes nollapisteestä hieman kohentunut.
Oloni on pääsääntöisesti tasainen.
Elän hitaasti touhuten.

Joskus on isompia huimauksia,
 huulten sinistymisiä, kuten kuvassa.
Pakaste- ja jääkaappimainen tuntemus
on lähes koko päivän seuralaiseni - verenkiertohäiriöitä kai.


En juuri liiku kodin ulkopuolella ilman seuraa.
Joskus vähän, lyhyesti. Apunani on rollaattori.


Pidemmillä reissuilla pyörätuoli + saattaja.
Vasen käteni on luokattoman kipeä,
en kykene rullaamaan itse.
 Asian setviminen on to do -listalla.

Syöpälääkärin mukaan voin huokaista helpotuksesta.
Ei näkynyt uutta mörköä..
Jatkan siis    ilman keuhkosyöpäni täsmälääkettä.


Voiko parempia uutisia olla!!!


Kehoni ja mieleni eivät ole palautuneet ennalleen.

Aikaa tämä vaatii.

Juuri nyt tarvitsisin
 taukoa - sairaaloista, tutkimuksista.

Juuri nyt nautin.
Kehossani ei ole mitään akuuttia, 
mitä hoitaa pitäisi.

JATKOAIKA

Mieli matkaa viimeisessä vaunussa.
Välähdyksinä muistaa 
kamalia,
vaikeita:
.
Ottaa varmasti aikansa toipuakseen.

Kykeneekö sitä unohtamaan
ja  hyvään luottamaan?

Jatkoaika
käytettävä tarkoin.
Auttaa kai voin – vaikka sanoin.

Niin kovin kiitollisena

ihmeistä ja avusta.

Myötätunnosta
ja tästä
jatkoajan jatkosta.


Loppusuoraa

Blogin kirjoittaminen on tuonut monenlaista. 

Muutamat yhteydenotot ovat johtaneet pidempiin ajatusten vaihtoihin.

Vertaistueksi ajattelin blogini sitä aloittaessani. 

Toivon blogista löytyvän
siipirikkoisille,
elämän kolhimille
vähän jotain eheyttävää.

Toisinaan on pakko päästää irti.

Kaikkea ei voi korjata.
Pipiä-  ei aina voi puhaltaa pois.

Lopulta
meidän on päästettävä irti

– myös elämästämme.


Loppumatkan krouvissa

on eräs lukija.
Olemme kirjoitellee
t,
syvällisiäkin. 


Tuo ihana ihminen
on koskettanut minua.

Hän on kulkemassa
elämänsä loppusuoraa.


Luulen,
olemme hoksanneet
sen oleellisen
elämästä
.


Elämästä luopuminen on jokaisen elävän osa.
Mikään tahtominen, toivominen,
ei voi tosiasioita muuttaa. 

En löydä kuolemattomia sanoja,
Halusin silti kirjoittaa sinua ajatellen.

Kiitos ajatustenvaihdoista
- sinä ihana kaunosielu.

Saat oman kirjoituksen,
nyt,  kun olet vielä
itse lukemassa
.

LOPPUSUORAA

Selviydyttiin  monista  mutkista,
vaikeista paikoista -  ajoista.

On eletty, kipuiltu- ajan myötä eheydytty.

On matkattava omaa
loppusuoraa
,
jossa

tulevasta kalpea aavistus,
hauras

toive, toivo ja luottamus.

Hiljalleen   on aika
myöntää elävänsä   elämänsä loppusuoraa.

On vähitellen
päästettävä irti

elämästä tästä.


koskaan ei osaa riittävästi sanoa.

Traumamuistojen käsittelyvaiheessa


Olin heikossa hapessa
juuri ennen sydänleikkausta.
28.1.2025.

Reilu kuukausi,
monen viikon mittaisesta
sairaalareissusta.

Keho oli ja on väsynyt.
Mieli otti kovemmin osumaa.

Monisairas on ongelma terveydenhuollossa.
Se olin minä.

Apu löytyi kuin ihmeen kautta,
aivan viime hetkellä.

Yhä olen tässä.
Elän.
Kirjoitan.

Se tuntuu yhä ihmeeltä.

Olen mielessäni alkanut palata
noihin viikkoihin.
Muisti tekee sen
ihan omalla tahdillaan,
lupaa kysymättä.

Se nostaa esiin hetkiä,
hajuja, ääniä,
pelkoa ja odotusta.

Näitä vaiheita ei voi kiertää.
Ne on kuljettava läpi.

Hiljalleen.
Yksi muisto kerrallaan.


Diagnoosi · potilaan asema · sairaalan todellisuus

Heinäkuussa 2024
tuli tieto,
joka muutti kaiken.

Kilpirauhasen imusolmukkeista
löytyi keuhkosyövän etäpesäkkeitä.

Se sana, levinnyt,
- osui ja upposi.

Syöpä ei ollut enää
vain paikallinen.
Se oli tullut jäädäkseen.

Pitkän sairastamisen myötä
olin jo tottunut tutkimuksiin,
odottamiseen,
uusiin vaiheisiin

Silti tämä pysäytti.

Minusta oli tullut
terveydenhuollolle hankala potilas.
Se monisairas.
Se sitkeä.
Se, joka kysyy
ja tietää liikaa.

Syksyn 2024 aikana tiesin:

jokin oli vialla. 

Olin laihtunut syksyn aikana
sairaalassaoloaikana suorastaan
kuihduin.

Sairaalajakso oli sekava ja raskas.
Kaksi sairaalaa.
Useampi osasto.
Valvontaa ja päivystyksiä.

Keuhkoihin kertyi nestettä.
Hengitys kävi työlääksi.
Jouduin keuhko‑osastolle.

Huonekavereinani oli
tarttuvia keuhkosairauksia.
Ihmettelen yhä,
miksi minut sinne sijoitettiin.

Oloni oli turvaton.
Keho teki töitä koko ajan,
vaikka makasin vain paikallani.

Hengitin,
mutta se ei totisesti tuntunut helpolta.


Hengitys · odotus · päätös

Keuhkoni täyttyivät nesteestä.
Hengittäminen kävi raskaaksi,
yhä raskaammaksi.

Nestettä ei voitu vielä poistaa.
Piti odottaa.

Odotin istuen,
selkä suorana,
maski kasvoilla.
Huohotin.

Aika venyi.
Minuutit eivät kulkeneet eteenpäin,
ne seisoivat paikallaan.

Päiviä ehti kulua.
Söin vain vähän,
ehkä saman kuin yksivuotias lapsi
Makuaisti katosi.

Keho väsyi. 
Mieli yritti pysyä mukana.

Sitten tehtiin päätös.
Jos keho ei enää jaksaisi,
minua ei elvytettäisi.

Kuulin sen.
Ymmärsin sen.
Ja silti olin siinä,
hengittämässä,
yrittämässä.

Nestettä saatiin lopulta tyhjennettyä.
Hetkeksi helpotti.
Sitä kertyi nopeasti lisää.

Yöt olivat vaikeita, päivätkin.
Pelko istui vieressä,
hiljaa.

Aamu tuli silti.
Ja minä olin yhä tässä.


Siirrot · sydän · päätös yrittää vielä

Kun hengitys ei helpottanut,
katse kääntyi sydämeen.

Keuhkoissa oli yhä nestettä.
Sydämestä kuului ääni,
joka ei kuulunut sinne.

Olin väsynyt,
niin väsynyt,
etten enää jaksanut pelätä
samalla tavalla kuin aiemmin.

Minua siirreltiin paikasta toiseen.
Tutkittiin.
Kuvattiin.
Odottettiin vastauksia.

Sydämeen aiemmin asennettu bioläppä
oli pettänyt.
Se hauraampi varaosa.

Sydän teki töitä
kuin myrskyssä.
Sisällä oli pyörre,
jota en nähnyt,
- mutta tunsin.

Avosydänleikkausta
ei voitu edes ajatella.

Silti asiantuntijat miettivät vielä.     
Mahdollisuuksia.
Joku sanoi ääneen sanan jos.

Minut vietiin kiireesti
sydänvalvontaan.
Yö oli raskas.
Kehoni taisteli.

Päätös tehtiin uudelleen.
Jos keho ei enää jaksaisi,
minua ei elvytettäisi.

Läheisilleni kerrottiin.
Minä kuulin sanat,
mutta olin jo puoliksi
jossain muualla.

Silti aamu tuli.
Olin yhä tässä.
Elämässä.

Uusi viikko alkoi.
Tutkimuksia tehtiin nopeasti.
Keskusteluja käytiin
suljettujen ovien takana.

Lopulta sain kuulla:
he halusivat vielä yrittää.
Pelastaa minut
toisella tavalla.


Toimenpide · herääminen · ensimmäinen askel kotiin

Minut nukutettiin.

Vielä heräsin,
olin yhä täällä.

Sydämeeni oli tehty jotakin,
mitä ei ollut aiemmin voitu tehdä.
Uusi läppärakenne oli saatu paikalleen
verisuonten kautta.

Nuo maan taitavimmat
olivat asialla.

Sanottiin, että toimenpide onnistui.
Minä en vielä osannut iloita.
Olin vain väsynyt.
Ja hengitin.

Siirrettiin osastolle.
Toipumaan.
Takaisin tutumpaan rytmiin.

Muutaman päivän kuluttua
pääsin oman alueeni kardiologian osastolle.
Neljä päivää Sydänsairaalassa.

Sain taas oman pönttövessan.
Hoitotuolin.
Rollaattorin.

Pieniä asioita,
mutta silloin ne merkitsivät
tosi paljon.

Aloitin parin metrin matkat
rollaattorin kanssa.
Jalat tärisivät,
mutta kantoivat.

Hengenahdistuksen
pakokauhunomainen tunne
oli ehtinyt painua syvälle.
Nukuin vain istuma‑asennossa.
Keho ei vielä luottanut.

Myöhään jouluaaton aattona
oli lopputarkastus.
Halusin pois.
Pois sairaaloista,
pois laitteista,
pois odottamisesta.

Vaikka olin hauras
kuin haavanlehti.

Pääsin kotiin
lähes yön koitteessa.
Olin aivan puhki.

Kotona huomasin,
ettei nukahtamisesta
tai kivusta ollut puhuttu.
Keho oli tottunut lääkkeisiin.
Vieroitusaika kotona oli kärvistelyä
ja katkonaisia öitä.

Mies rakensi minulle
oman nukkumispesän.
Nukuin hetkiä kerrallaan.
Kuten olin nukkunut jo niin kauan.

Kesti päiviä,
ennen kuin uni alkoi palata.
Olimme hetken aikaa
zombie‑hahmoja molemmat.








Joulu omassa kodissa - Kiitos Luojalle

Joulu on kautta aikain ollut ihmeiden aikaa. Tilani sairaalassa oli leikkauksen jälkeen pari päivää kutakuinkin vakaa. Pleuranestettäkään ei näkynyt. Keskustelu kardiologin kanssa oli pitkä. Sovimme, että uskaltaudun ja toimin kotiin päästyäni hitaalla liekillä (noh, muu ei olisikaan mahdollista).


jos nämä sanat puhuttelevat sinua huomaathan - kirjoitan myös Facebookissa ja Instagramissa

KIITOS KANNATTELUSTANNE
Kiitos jokaiselle vaikean tilanteeni huomioineelle.

Paljon tapahtui niin raskaita asioita, että mieleni alkoi käydä niitä läpi – mitenkäs muuten kuin nukkumaan mennessä ja välillä ihan muuten vaan keskellä päivää. Tiedän toki tämän kuuluvan normaaliin traumaprosessiin.

Olen tavattoman kiitollinen jokaiselle sairaalajaksoni aikana kohtaamalleni terveydenhuollon ammattilaiselle, ystäville, tuttaville ja blogin kautta minua kannustaneille!
Kiitos, kiitos!

Sairaalareissulle osui monta kolhua ja montunpohjaa. Osui onnekseni myös monia, jopa johdatukselta tuntuvia vaiheita ja käänteitä.

Kiitos jokaiselle auttajalle, kiitos Luojalle, joka lopulta elinpäivistämme päättää.

Entiselleen en palaa, mutta niinhän sitä on jo tullut huomattua, että
vähemmälläkin pärjää –
ja muiden tuella, avulla ja kannustuksella.

Kirjaprojektini pariin yritän pikkuhiljaa, koska en tässä muuta juuri jaksa kuin istua. Nukkumiseni on vielä mitätöntä. Vaaka‑asento tuottaa ahdistuksen tunteen. Pienin askelin, kovin pienin.

Käteni toimivat eli pysyvät läppärin näppäimillä. Tuskin mukia jaksan nostaa. Eteenpäin täytyy olla elävän mieli.
Kirjaprojektin pariin sitten jossain vaiheessa.

Rakas ystäväni, joka menehtyi reilu vuosi sitten, on ollut näiden vaikeiden kuukausien aikana monesti mielessäni. Olin jo lähes varma, että kohta tapaamme. Saattoi tulla jonkun mittainen lisäaika minulle.
Ikävä on valtava!

Huomasin juuri, että blogikin on jo yli 3‑vuotias. Ihana taapero, ihana ikä!

Hiljennyn joulun ilosanoman äärelle 🙏
"Mutta enkeli sanoi heille: ‘Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.’"
(Luuk. 2:10–11)

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA JOKAISELLE!


TILL THE END - Välitilinpäätös - Tiukassa paikassa

Viime kuukausina vointini romahti,
on tapahtunut  paljon.
Olen ollut nyt 3 viikkoa sairaaloissa.

Olen saanut 2 DNR-
eli elvyttämättä jättämispäätöstä.

Se tarkoittaa luonnollisen kuoleman
sallimista tilanteessa, jossa
paranemisen edellytyksiä ei ole.

MUTTA. Viisaat HUSin kardiologit miettivät,
 tutkivat sydäntäni kiivaasti
kaikin keinoin - ja nopeasti.

Keksivät keinon, jota huomenna yritetään.
10 vuotta vanhan mitraalibioläpän rakenne
 on pettänyt. Pleuranestettä on poistettu hurjasti. 

Sydämessäni on holtiton pyörre ja..
huomenna tekevät leikkauksen,
 joita ei ole montaa tehty.

On ollut äkkijyrkkää

Lokakuussa keuhkojeni TT-kuvissa näkyi pleuranestettä. 
Kardiologikäynnillä näytti, että 10-vuotias mitraaliläppä
 ja sydämeni oli melko lailla ennallaan.

Keuhkosyöpäni täsmälääke tauotettiin.
Silti - askeleeni olivat tuskaisia.
Tarvitsin pyörätuolia ulkomaailmassa.

Köpötin kotona askel kerrallaan,
muuhun en kyennyt.

5.12. kävin röntgenkuvissa. Keuhkoissani oli iso nestelasti.
Passitettiin lähtemään HETI sairaalaan.
Keuhkopolilla sain heti lisähappea ja lääkityksiä.

Pystyin vaivoin liikkumaan sängyltä vessaan.
Oikean puolen keuhkostani poistettiin
muutaman päivän päästä (kun hyytymisarvot laski sopiviksi)
1,9 litraa pleuranestettä.

Tuli DNR-päätös. Röntgenkuvat.
Myös vasemmalla puolella oli runsaasti nestettä
 JA - huomattiin, että sydän näytti mm. suurentuneen. 

Siirsivät kardiologian poliklinikan potilaaksi.
Ymmärrettiin, että olin ihan finaalissa.
Mitraaliläpälle oli tapahtunut jotain.

Ottivat yhteyden HUSiin.
Otettiin TT-kuvat, tehtiin ruokatorven ultaus TEE,
 jota kautta läpän tilanne nähtiin paremmin.

Siirryin ambulanssilla HUSin CCU Sydänvalvontaan. 

Keuhkoissa oli yli 10 cm nestepinta
oikealla ja vasemmalla noin 6 cm.
 Oikeasta otettiin pleurapunktiolla pois 1,8 litraa.

Seuraavana 
iltana tuli eteisvärinää ja flimmeriä,
 joka muuttui usean tunnin kestettyään
kammiovärinä-flimmeriksi.

Nukutuslääkäri laittoi troppejaan. 
Hiippakunnan vaihtumiseni
oli hyvin hyvin lähellä.


Sanottiin, että seuraava samanlainen voi olla kohtalokas.
Tilanteessa tehtiin toinen DNR -
elvyttämättä jättämispäätös, miehelleni soitettiin.
 
10 vuotta vanha mitraali-bioläppäni oli
"romahtanut" täysin.
Syöpä- ja kardiologian poliklinikka
vaihtoivat tietoja keskenään.

Kiireellä tekivät tarkempia sydäntutkimuksia.
Keksivät - voisi olla mahdollista
 että suoniteitse uitettaisiin uusi läppärakenne paikalleen
-- mitraaliläppäproteesi.

Imettiin taas pleuranestettä, nyt 1,2 litraa.
Sydämessä oli nestelastia.
Sain tiedon, että leikkaus on huomenna.

Uusi mahdollisuus

Operaatiolla voisi saada jokusen lisävuoden.
Suostuin, haluan vielä elää, 

Pyysin miestäni tuomaan läppärini sairaalaan,
jotta saan kirjoittaa tämän kirjoituksen.
Koska niin moni on kysellyt vointiani.

En ole kyennyt monelle vastamaan ja selittämään.
Kännykällä muutamille pari riviä.

Tulkoon info tässä yhteisesti ja kerralla.

Kaikella on aikansa.
Toivon, että aikani vaihtaa hippakuntaa ei vielä tulisi.

Olkoon tämä välitilinpäätös, jos minulle käy huonosti:

Kiitos lukijoille, kirjoitukset jäävät elämään. Viestini jokaiselle - ollaan ihmisiä toisillemme.


JOS kaikki menee kuten Strömsössä,
toivon, että saan ilahduttaa vielä
monilla uusilla kirjoituksilla.

Sairasvuosieni kirjani on jo lähes valmis, jos vielä sen saisin valmiiksi ...

Pyydän anteeksi keskeneräisyyttäni ihmisenä, heiltä joita olen matkani varrella loukannut.

Läheisilleni - RAKASTAN    JA      KIITOS!


LINKKINÄ tällä kertaa vain mieheni minulle/minusta tekemään rakkauslauluun linkki

Till The End - Hank C


PS. Olen korjannnut tekstiä pariin otteeseen. Arvaatte, ettei teksti ollut näin selkokielistä, kun sitä viime voimillani kirjoitin. Myös ihan kaikkia tietoja en tuolloin tiennyt ja siinä tilanteessa edes jaksanut ymmärtää. 

Kirjoittamiseen keskittyminen oli keinoni siirtää tulevan leikkauksen ajattelua. Kirjoittaminen vei pari tuntia ja väsytti. Muuta en muista, paitsi sen, että hiukseni ja yläkroppani vielä pestiin ja föönattiin kuivaksi.

Suo siellä - Vetelää täällä

minä, vähän heikoilla

Koettelemusten kestosarjalainen täällä, morjens!
Elämä on taklannut,
suonut mielipahaa.

Viime viikolla oli keuhkojen tietokonetomografiakuvaus., Pohjoisesta tuulee,
eilen ensimmäinen
pakkasyö.

 Ja kuulumisia sitten

Syöpä ja sydän ja mikä hitto lie

Eilen kontrollikäynti HUSin Syöpäpolilla.
Ensimmäinen isompi tsekkaus
sitten täsmälääkkeen aloituksen.

Sain sovitettua keuhkosyöpäni TT‑kuvauksen
perään tahdistinpolikäynnin.
Vaivattiin tahdistinvalmistajan edustajaa.

Pieni säätömuutos tehtiin.
Usko apuun ei ole kova,
mutta mistä tietää,
- ellei edes kokeile.

Jos edes millin avun saisin;
sen riemurinnoin vastaanottaisin.

Vointini on laskenut
parin viime viikon aikana - ripeästi.
Puristaa rinnasta, ahdistaa

Kovin on tukalaa olla, hengittää
.

Laihtunut olen, ihoni kukkii
– minä en.
Jalkani ovat turvoksissa.

Tovi sitten kardiologi kertoi
- sydän kutakuinkin ennallaan.

Keuhkosyöpäni tilanteesta:
metastaattiset paikat olivat pienentyneet.
imusolmukkeita ja noduluksia,.

Kerroin, vaikeaa on ollut.
Liikkumiseni aivan avutonta.
Esittelin ihottumia verenvuotoineen.

Kuulin neuvon: kokeile perusvoidetta.

Labrat mollimallilla niinkuin aiemmin.
Munuaisarvot nousevat,
lihaskatoa on.

Täsmälääkkeen annos pienemäksi.
Nyt, vain puolikas suositellusta.

MUTTA.

Oikeassa keuhkossani on pari senttiä
vapaasti laskeutuvaa nestettä.
Olisivat ottaneet sisään, tyhjentäneet,
mutta hyytymislääkkeeni.

piti funtsia.

Ei voitu rynnätä pleuranesteen poistoon.

Kotimatkalla viestiä kardiologialle, 
josta pian “hälytysvalmiudessa”. 

Olen kertonut hoitotahoilleni
hengitykseni ajoittain vinkuvan, rohisevan.

Koin, että katsottiin, vähän huvittuneesti.

Vaikka, tällä kertaa ei ketään naurattanut,
vaikka- asia sysättiin syöpikseltä
kardiologian ongelmaksi.


Pois silmistä, pois mielestä.
Lähde Pinterest @million feelings

Vammaispalvelun asiantuntija ja toimintaterapeutti teki kotiin palattuani meille perusteellisen, sovitun kotikäynnin.

Selitimme tilannettani,
Kiersimme kotiamme. Mietittiin auttavia asioita,
selviämistäni. 

Saan paremmin sopivan pyörätuolin.
Minusta otettiin jo mittoja.

Jumppia, fysioterapioita ei suositella,
 - olen niin hauras, hentoinen.

Jumppaan, yritän liikkua
päivän ja hetken mukaan.

Aikatauluni muuttuvat koko ajan,
ne terveyteeni liittyvät.
Ei minulla tätä nykyä muita olekaan.

Henkilökohtainen avustaja ei istu pirtaan.
Työntekijän pitää tietää vuoronsa
hyvissä ajoin, etukäteen.

Mahdotonta.

Hyvä, jos tiedän edes
- seuraavasta päivästä.

Turvarannekkeen hankkiminen haudutteluasteelle ...

Käynti oli kaikkiaan
voimaannuttava, välittävä.
Tulimme huolinemme aidosti kohdatuiksi.

Käynnin katkaisi
kardiopolin soitto 
tiukkoine ohjeineen.
Kukon laulaessa labraan,

Syöpälääkkeen mukaantulo lääkearsenaaliini
– sen hinta on ollut

kohtuuttoman kova.

On kokeiltava
vielä pienemmällä annoksella.

Melkein naurattaisi,
jollei ottaisi
niin kovasti kupoliin,
itkettäisi,

ja yrittäisi vähän masentaakin.

Siitäpä se “runo” lähti kehkeytymään…

 

SUO SIELLÄ – VETELÄÄ TÄÄLLÄ

On tehtävä
vaikeita valintoja.
Ihan liian monimutkaisia.

On vastaanotettava
eteemme annettavat,
kitkerätkin kannettavat.

Valonpilkahduksia hetkittäin.
Rämmittävää riittämiin.

Suo siellä – vetelää täällä.