Vihkipäivämme jälkeinen aamu valkeni yhtä kauniina kuin hääpäivämme. Olimme aamiaisella, kun puhelin soi. Vastasin, kuuntelin, hain kynän ja paperia. Mieheni oli hiljaa ja ihmeissään. Hän tajusi, että kyse oli jostain vakavasta.
Toistelin: aivan, ilman muuta, totta kai.
Jos nämä sanat puhuttelevat sinua,
huomaathan – kirjoitan myös Facebookissa ja Instagramissa.
Puhelun myötä kuherrusviikkomme sai uuden käänteen. Soittaja – leikkausjonon hoitaja – ilmoitti, että keuhkolohkon ja imusolmukkeiden poistoleikkaus olisi jo reilun viikon päästä. Ennen sitä piti käydä laboratoriokokeissa. Perjantaina olisi leikkauksen esikäynti.
Oli tärkeää saada tieto: onko minulla syöpää vai ei. Kävin määrätyillä käynneillä.
Leikkaus oli kahdeksan päivän kuluttua soitosta. Alustavat tulokset sain jo leikkauspäivänä. Rumbaa riitti - mutkia ja yllätyksiä.
Ihme kyllä, kaiken keskellä osasimme jotenkin nauttia yhteisestä kuherruslomasta. Tai ehkä juuri siksi viikko tuntui niin rakkaudelliselta ja kauniilta. Taustalla pelko oli, vaikkei siitä kuherrusviikolla puhuttukaan.
Aika on muistoissa sekavan hämmentävää.
Huh.
Tapahtumat sijoittuivat elokuun lopun ja syyskuun 2020 väliin.
Syöpää sittenkin
Varmistui se pahin.
