Joskus, vaikka mieli yrittäisi mustata,
tämä yhä pimenevä vuodenaika
pääsee ihon alle.
Monelle tämä aika tuo lamaantumisen tunteen.
Päivät seuraavat toisiaan
ilman vaihtelua tai huomiota.
Mikään ei tunnu oikein miltään.
Elämä voi olla ihan hyvin,
ja silti alakulo hiipii.
Saatamme vertailla itseämme muihin
ja kuvitella,
että muilla menee kevyemmin.
Arki tuntuu toistavalta,
jopa tylsältä.
Alakulon syitä on monia,
eikä niitä aina osaa nimetä.
Luonne-erot, eletty elämä
ja opitut selviytymistavat
muovaavat meitä kaikkia.
KUN ALAKULO UHKAA SYVENTYÄ
Joskus jo aamulla on olo,
että voisi valua villasukasta ulos –
jos siinä vain olisi reikä.
Alakuloisuus on luonnollinen reaktio
elämän muutoksiin,
menetyksiin ja kuormitukseen.
Silti on hyvä pysähtyä huomaamaan,
milloin se alkaa viedä liikaa tilaa.
Keho ja arki antavat usein vihjeitä:
liikkuminen jää,
mieli vetäytyy,
mikään ei tunnu kiinnostavalta.
Jos itkettää jatkuvasti,
syöminen unohtuu
tai jaksaminen katoaa,
ollaan ehkä jo liian reunalla.
Silloin on tärkeää kuunnella itseään.
Itsesyytökset eivät auta,
mutta itselle annettu aika ja armo
voivat keventää oloa – edes vähän.
Toivon, ettei masennus tule liian lähelle
ja ota niskalenkkiä.
Jos kuitenkin käy niin,
apua kannattaa hakea.
Pienet asiat voivat auttaa:
liike,
raikas ilma,
ajatusten jakaminen.
Eristäytyminen harvoin keventää oloa,
vaikka se joskus tuntuisi helpoimmalta.
Emme lopulta tiedä,
mistä kaikesta muut ovat selvinneet.
Turhaan kuvittelemme
toisten elämän olevan pelkkää iloa.
Onneksi meille suodaan sentään hetkiä –
sirpaleita ja siivuja hyvästä.
Elämä on aina vähän keskeneräinen.
Ja silti siinä on tilaa hyvälle.
ALAKULON REUNALLA
Vähempikin riittää,
hiukan voi yrittää.
Huomaa sävyt elämän,
ehkä paremman,
ehkä syvemmän.
Tylsyyskin voi olla hyväksi,
omaksi parhaaksi.
Aikaa on juuri tarpeeksi.
Älä suotta pingota,
anna ilon herätä.
On aika
onnenhetkiä kerätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti