 |
| mää |
että epäonni oikein
väijyy nurkan takana.
Se naureskelee
valmiiksi Känkkäränkän lailla.
että milloin tuo
surkimus
taas kompastuu.
Pahimmillaan
mokista jää
pelkoja ja estoja.
Helpommalla pääsee,
jos osaa ottaa mokailun,
kompuroinnit ja väärinymmärrykset
ihan vaan lahjana ja oppitunteina.
Mokat ja epäonni
löytävät tiensä
löytävät tiensä
välillä
jokaisen elämään.
jokaisen elämään.
Ihan aina kaikki ei mene
kenelläkään
niin kuin Strömsössä.
Ei edes siellä Strömsössä.
Epäonnea, mokia – pää pystyyn vaan!!💗
Epäonnistuu
meistä jokainen.
Seinään
lyö päätään
vajavainen.
Joskus
korttitalon lailla
voi itsetunto
alas romahtaa.
HEI
Älä vaivu häpeään.
Mokista ja erheistä opitaan.
Lopulta itsekin niille nauretaan.
Anteeksi
kannattaa pyytää aina,
jos toista loukkaa
nauramalla tai sanaillen.
Anteeksi
kannattaa antaa
otselleen ja muille.
Niin on
elämä helpompaa.
Eikä jää mokaansa
synkistelemään.
kannattaa antaa
otselleen ja muille.
Niin on
elämä helpompaa.
Eikä jää mokaansa
synkistelemään.
Siis pilkettä silmiin
ja jatketaan elämää.
Kannetaan ylpeänä
slogania, hokemaa ja
mantraa:
ja jatketaan elämää.
Kannetaan ylpeänä
slogania, hokemaa ja
mantraa:
"Olen epätäydellinen.
Moka on lahja.!"
Moka on lahja.!"
💗
 |
kevennyksenä: Kamala luonto 23–3650 |
2 kommenttia:
Taas blogikirjoituksesi niin elävästä elämästä! Kuten totesit, mokat voi aiheuttaa pelkoja, estoja. Usein häpeääkin, mutta myös naurua...
Mun uusin mokani viime viikolta Hesasta. Mentiin käymään pojan perheen luona. Talon parkkihallissa jäätiin parin muun kanssa ihastelemaan isänsä kanssa vastaantullutta, mamman ja papan suloista pikkumussukkaa eli 1 v 5kk vanhaa lapsenlasta. Osa lähti jo viemään kasseja pois ja me muut jäätiin odottelemaan. Ja odotella aika pitkän tovin sai myös se valkoisen auton omistaja, joka hetken päästä olisi halunnut tulla lataamaan sähköautoansa juuri siihen, missä me seisoimme, edelleen ihastellen tuota pikkumussukkaa. Kyllä mäkin sen autoin näin, mutta jotenkin vaan ajattelin, että kuski "odottaa lisämatkustajia". No, ei tietenkään. Odotti, että me maalaiset (minä, tyttäreni ja ystävättäreni) siirtyisimme pois parkkiruudusta. No, niinhän me lopulta teimmekin, kun poikamme tuli paikalle ja ohjasi meidät, mussukan ja mussukan rattaat kauemmaksi. Kyllä meitä hävetti, mutta jälkeenpäin naurattikin!
Noin se menee. Joskus sitä on niin keskittynyt "kaikkeen tärkeämpään", että ajatus ei oikein kulje. Mutta todella hyvä alibi oli teillä ja jos ei odottajakaan tööttäillyt tai huudellut, niin eipä tuolla hätää. Kenties hänkin ihasteli pikkuista. Nämä on niitä elämän "tähtihetkiä" ;)
Lähetä kommentti