Joskus tuntuu, että epäonni oikein väijyy nurkan takana. Naureskelee jo valmiiksi Känkkäränkän lailla, että milloin tuo surkimus taas kompastuu. Mokista voi pahimmillaan tulla pelkoja ja estoja.
Helpommalla pääsee, jos osaa ottaa mokailun ja erehdykset lahjana
ja oppitunteina. Ja yrittää ottaa opikseen.
Mokat ja epäonni löytävät välillä jokaisen elämään. Ihan aina kaikki ei mene niin kuin Strömsössä – ei edes Strömsössä.
Blogin Facebook-sivulla ja Instassa muisteloita.TÄSTÄ linkistä pääset REUNALLA PELOTTAA-Facebook-sivulle.
Liityttehän seuraamaan!
EPÄONNEA, MOKIA – PÄÄ PYSTYYN
ANTEEKSI KANNATTAA PYYTÄÄ,
ANTEEKSI TOISILLE ANTAA,
LÄHIMMILLE JA ITSELLEEN.
INHIMILLISIÄ KOMPUROINTEJA,
SANOJA, JOTKÄ MÖLÄYTTI,
AJATTELEMATTA SUUSTAAN HÖNKÄISI.
KORTTITALON LAILLA,
VOI PIENESTÄ PUHALLUKSESTA TIPAHTAA,
MUIDEN NAURUSTA ITSETUNTO ROMAHTAA.
EPÄONNISTUU IHAN JOKAINEN,
PÄÄTÄÄN LYÖ SEINÄÄN VAJAVAINEN,
ÄLÄ VAIVU HÄPEÄÄN.
MOKISTA, ERHEISTÄ OPITAAN.
LOPULTA NIILLE ITSEKIN NAURETAAN.
VIELÄ ME JALOILLEMME NOUSTAAN.
#armo #mielenrauha #myotatunto#reunallapelottaa #runo #toivo
Kirjoituksia:
Jos viihdyt kirjoitusteni ääressä - liittyisitkö seuraamaan myös Blogit.fi:ssä? Voit seurata blogia Facebook-sivun ja Instagramin kautta – TAI VAIKKA MOLEMPIEN!! Klikkaathan Blogikirjoitusten - blogin ylävasemmalta LUE (näyt lukijana kuvalla tai ilman!!)
Olisi kiva, jos jakaisit ja vinkkaisit kirjoituksista muillekin! Blogitekstien alla on pikkuriikkiset jakopalikat. KIITOS JA KUMARRUS.
2 kommenttia:
Taas blogikirjoituksesi niin elävästä elämästä! Kuten totesit, mokat voi aiheuttaa pelkoja, estoja. Usein häpeääkin, mutta myös naurua...
Mun uusin mokani viime viikolta Hesasta. Mentiin käymään pojan perheen luona. Talon parkkihallissa jäätiin parin muun kanssa ihastelemaan isänsä kanssa vastaantullutta, mamman ja papan suloista pikkumussukkaa eli 1 v 5kk vanhaa lapsenlasta. Osa lähti jo viemään kasseja pois ja me muut jäätiin odottelemaan. Ja odotella aika pitkän tovin sai myös se valkoisen auton omistaja, joka hetken päästä olisi halunnut tulla lataamaan sähköautoansa juuri siihen, missä me seisoimme, edelleen ihastellen tuota pikkumussukkaa. Kyllä mäkin sen autoin näin, mutta jotenkin vaan ajattelin, että kuski "odottaa lisämatkustajia". No, ei tietenkään. Odotti, että me maalaiset (minä, tyttäreni ja ystävättäreni) siirtyisimme pois parkkiruudusta. No, niinhän me lopulta teimmekin, kun poikamme tuli paikalle ja ohjasi meidät, mussukan ja mussukan rattaat kauemmaksi. Kyllä meitä hävetti, mutta jälkeenpäin naurattikin!
Noin se menee. Joskus sitä on niin keskittynyt "kaikkeen tärkeämpään", että ajatus ei oikein kulje. Mutta todella hyvä alibi oli teillä ja jos ei odottajakaan tööttäillyt tai huudellut, niin eipä tuolla hätää. Kenties hänkin ihasteli pikkuista. Nämä on niitä elämän "tähtihetkiä" ;)
Lähetä kommentti