Kotimme kumisee tyhjyyttään, ja kirjoitusrauha on käsin kosketeltava. Tunnen putoavani syvälle tummuuteen. Yksinäisyys ja se, ettei kykene, ovat niin kovin konkreettisia. Myös vanhat, vaikeat muistot tulivat kummittelemaan.
Mieheni palasi työelämään pitkän ja kivisen sairastumisepisodin jälkeen. Jippii! Se toki oli suotavaa ja niin kuuluukin olla. Valoa näkyvissä taloudellemme.
Jos viihdyt näiden sanojen äärellä, kirjoitan lisää myös Facebookissa ja Instagramissa.
TUMMUVA MIELI TUMMUVASSA AJASSA
Ajatusten lento takkuaa.
Ei ihme kai – synkässä ajassa.
Pintaan pyrkii ahdistavia muistoja.
Mieli poukkoilee ja suuntaansa etsii.
Suurten puiden alla mitättömänä,
tummapuhuvan lammen reunalla.
Puhallan aamun kuuraa.
Muistot tarjoavat mätiä mietteitä.
Tunnistan tuhannet turhat ajatukset,
yksinäisyyden ja tarpeettomuuden aallot.
Kateuden – liian nuorena sivuun siirretyn.
Monen silmissä kun melko arvoton.
On puskettava läpi tummuuden
löytääkseen kiitollisuuden.
Taas kerran on kasattava
itsetuntonsa ja tarpeellisuutensa.
#armo #reunallapelottaa #runo #toivo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti