poika poikkesi

… juu, ei se jääkiekkopokaali sentään,
vaan ihan oma
rakas poikani
poikkesi pitkästä aikaa.

Vaikka hän on jo kolme vuotta
omillaan asunut,
ei sitä ole ihan sisäistänyt,
että tuo niin pieni
asuu jo omillaan.

Siihen ehti tottua
parissa vuosikymmenessä.

Isoiksi tietää –
pieninä pitää.

💗

Tapaamisemme ovat nyt
kovin erilaisia,
kun nuorilla on omat tupansa.
Oma katto,
toisaalla eletty arki.

Muistelin omaa
itsenäistymisprosessiani.

Silloin sitä eli hetken
vapautumisen
ja aikuisuuden huumaa.
Omaa elämää omilla ehdoilla –
kukaan ei komentanut.

Eikä ollut auttamassa,
opastamassa.

Ystävät ja omat jutut,
niitähän sitä janosi.
Opinnot ja työ pitivät kurissa.

Välillä ihmetteli:
kaikki täytyy tehdä itse.

Se oli yhtä aikaa
rankkaa ja ihanaa.

Olla itsenäinen,
ihan
ihana
aikuinen.

💗

Poikani –
miten niin pienestä nyytistä,
touhuajan taaperosta,
automerkkien asiantuntijasta,
piirrosten sarjatuottajasta,
näppärästä legorakentajasta,
reppumies koululaisesta,
iltapäiväkerholaisesta,
touhuavasta futarista,
tietokonepelurista,
innokkaasta uimarista,
datataiturista,
lääkintämiehestä,
opiskelijasta…

miten niin
ihan yllättäen,
huomaamatta
tuli
itsellinen,
omanlainen,
ihan
aikuinen.

💗
Olet aina
äidin mielessä,
sydämessä.
💗