Reunalla pelottaa: PELKOPEIKOT

Maalaus Susanna Huovinen

Vasta 54-vuotiaana minulla oli kanttia julkaista blogin. Mietin, onko minulla annettavaa tai lukeeko joku. Sitten ajattelin, ettei se ole niin tärkeää. Silti toivon, että joku ajatuksistani kolahtaisi ja joku saisi uusia näkökulmia.Tämä kirjoitus kertoo peloistani ja epävarmuuksistani, joiden tiedän olevan vallan turhia, typeriä ja tässä maailmankaikkeudessa minimaalisen pieniä Oikeiden Huolien rinnalla.

Blogin Facebook-sivulla ja Instassa muisteloita.TÄSTÄ linkistä pääset REUNALLA PELOTTAA-Facebook-sivulle.
Liityttehän seuraamaan!

HAJUTON, MAUTON JA KILTTI

Lapset koettiin lapsuudessani lähinnä haittoina, kiusankappaleina ja rahankuluna. Sättimistä syyttä, piti olla hiljaa. Tuli lähtemätön tunne, että lapsen on paras olla hajuton ja mauton, eikä saa olla vaivaksi. Vanhempia ihmisiä ei saa eikä kannata häiritä. Pienet ilkeydet, näsäviisaudet, riitoja. Pienikin osaa tulkita katseista, eleistä ja äänen sävystä paljon. Muistan myös pari tilannetta, jossa isommat pojat ottivat pihaleikkiin, kehuivat ja pistivät muut hiljaiseksi, jotta pääsin mukaan rosvot ja poliisit-leikkiin. Opin tarkkailemaan ja tulkitsemaan.

EI HASSUMPAA

3-luokan syksyllä sain ihanan miesluokanvalvojan. Hän osasi huomioida ja kannustaa kaikkia, ei katsonut ylimielisesti ja osasi selittää asiat ymmärrettävästi. Hän antoi valonpilkahduksia monelle. Minusta tuli huomaamatta hyvä oppilas. Koulu oli kivaa. Välitunneilla oli ihana juosta, leikittiin yhteisleikkejä, twistiä ja naruhyppelyä. Oli naurua ja liikettä ja kaikki otettiin leikkeihin mukaan. Viikon viimeisenä oli tunti, jossa sai esiintyä, jos halusi. Kirjoitimme tarinan etukäteen parilla rivillä, puettiin päälle jotain, kokeiltiin, hihiteltiin ja esitettiin 3–4:n kamun voimin. Hahmoni oli pääjehu. Suollettiin ”juonen” mukaan. Oli hitokseen kivaa, meillä ja luokkalaisillakin (komedia). Tarina ja esitykset jatkuivat toista vuotta. Koulun harrastekerhot olivat ilmaisia ja niissä oli kiva käydä. Ajauduin koulun näytelmä- ja runokerhoon. Löysin itseni koulun juhlien päärooleista. Se oli helppoa, luontevaa ja aidosti huisin kivaa.

KAMALAA KASVAA

Tajusin heti eka yläastepäivänä, että kaikki muuttui. Väki seisoskeli tympeinä ringeissä. Kukaan ei kirmannut minnekään, ei leikkinyt, saati kävellyt. Erikseen oli suosittujen, kovien ja nynnyjen ringit, oli teddyt, punkkarit ja tavikset omissa piireissään. Osa tupakoi, lintsasi ja leuhki juomisella. Me tavalliset kiltit oppilaat puhuimme hiljakseen. Seurasimme huuli pyöreinä toisten äänekästä sanailua, tönimisiä ja satunnaisia vessanpönttöön upottamisia pojilla. Sanaharkkaa ja tunteiden kuumenemista oli välillä eri porukoiden kesken. Oltiin hiljaisia sivustaseuraajia. Talvipakkasilla oppi lusmuilemaan välitunneilla ”vessahädän” takia. Olin kömpelö, punastutti, finnejä pukkasi ja tunsin itseni rumaksi ankanpoikaseksi. Kaikki esiintymiset muuttuivat tuskaksi ja jännitti ihan sikana (laulukoe, esitelmät). Esityksille naureskeltiin. Vain muutama rohkea parin lauseen esityksen tehnyt poika sai taputukset ja siirron käytävään. Ruokajonossa sai kuulla arvostelua ja hassunhauskaa sanailua. Olin hiljainen ja epäsuosittu, sellainen tapettiin sulautuvan huomaamaton, joka solullaan viestittäen; ”anteeksi, että olen olemassa”.

AIKUISUUS ON SYVÄLTÄ

Pidin opiskelemastani alasta, sain noususuhdanteessa helposti töitä hyvällä palkalla ja kosiskeluita paremmasta. Viihdyin mainiosti, mutta yllättäen oirehdin ja jouduin lopettamaan työt ja opinnot, joita olin 3 vuotta viidestä ehtinyt pakertaa. En heti keksinyt tilalle mitään ja ajauduin pienipalkkaisiin satunnaishommiin. Opiskelin 6 vuotta työn ohessa 4 oppilaitoksessa (muuttoja). Arkeen ei kauheasti muuta työn ja opintojen lisäksi mahtunut. Elin aika sumussa ikävuodet 20–30. Alkuun oli noususuhdanteen huumaa ja sorruttiin samaan kuten niin moni muukin. Oma asunto tuli hankittua lainarahalla ja hurjalla korolla. Suomi ja oma talous sukelsi. Nieleskelemistä ja vyönkiristystä riitti. Usein sitä oli tosi synkissä vesissä ja olisi tehnyt mieli pistää ranttaliksi. Noin joka toisena viikonloppuna nollattiin patoumiamme käymällä discossa vatkaamassa ja juomassa. Työelämässä huomasi miten sanavalmiit kyynärpäitä käyttävät pärjäsivät ja etenivät työtaidoista riippumatta. Olin väsynyt pieni muurahainen, joka suoritti oman sarkansa. Oma biologinen kello alkoi kilkattaa. Onneksi vaikeiden raskausaikojen jälkeen sain kaksi lasta. Hoitovapaalta palatessani lapsille tuli eri aikaan vesirokot, perään itselleni inha kasvohermohalvaus ja terveyden alamäkeni sai vauhtia 2002.

UURASTA UURASTA, KIRKKAAMMAN KRUUNUN SAAT

Suurin osa terveysmenoista on sellaisia, että niihin saa lähetteen. Työstä poissaolot pitää tehdä takaisin. Tuntien takaisintekemistä riitti tulevan vuosikymmenen aikana. Päiville tuli pituutta. Tuntui, että oli oravanpyörässä. Oli haaveita etenemisestä haastavampiin ja parempipalkkaisiin töihin. Päädyin vaihtamaan 2006 huonompipalkkaiseen työhön kotikunnassani, kun ajattelin sen olevan sekä lasteni että oman jaksamiseni kannalta parasta. Vuosia otin lääkkeeni huomaamatta ja kävin hoitamassa ”asioita”. Sain kannustuslisiä, enkä enää etsinyt muita töitä. Isomman kortisoni-solunsalpaajakuurin aiheuttaman pöhötyksen aikaan 2010 minusta kiersi huhuja: a) olen raskaana b) dokailen. Kerroin silloin sairaudestani työyhteisölle. 2012 siirryin osa- ja 2014 kokonaan työkyvyttömyyseläkkeelle.

ESIINTYMISKAMMOINEN VERTAISTUKIHENKILÖ

Elin 8 ensimmäistä sairasvuottani ilman tukea ja kontaktia muihin sairastuneisiin. Tiedän, mitä on olla yksin omien mietteidensä kanssa. Vertaistukihenkilöksi kouluttautumista en sekuntia pidempään miettinyt, vaan lähdin kurssille heti kun sitä tarjottiin. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi olla sairautensa kanssa yksin. Olen ollut kolmella sopeutumiskurssilla mukana tukihenkilön ominaisuudessa. Ainoa vaikea asia on ollut puhua koko joukolle, 15–30:lle. On vaivatonta vetää pohdintahetkiä pienemmille porukoille. Silti tuli tilanteita, johon en ollut valmis. 2016 minulla oli syksyllä kognitiivisia vaikeuksia, joiden takia kävin useissa neurologisissa tutkimuksissa. Ongelmia oli muistissa, tarkkaavaisuudessa ja käsien motoriikassa. Olin valtavan väsynyt. Löytyi myös pieni vuotojälki pollasta. Onneksi oirehdinta lieventyi ajan myötä, väsymystä ja eräänlaista aivosumua lukuun ottamatta. Aikaan osui viimeinen sydänsarkoidoosipotilaiden syystapaaminen ja minunkin piti kertoa sairastumistarinani. Salissa oli 60–80 henkeä. Pakokauhu iski ja sopersin jotain epämääräistä. Jälkipahoittelut läsnäolleille. Omimmillaan olen, kun saan kirjoittaa ja kaiketi suht ookoo puhelimessa ja pienten porukoiden keskusteluissa.

VÄSYNYT JA AIVOSUMUINEN RYHMÄNVETÄJÄ

Mansen sydänvertaisryhmästä oli puuttunut pitkään tapaamiset ja moni oli sitä tuskaillut. Päätin ryhdistäytyä ja aloin vetäjäksi. Hämmästys oli melkoinen, kun ensi kerralla vastassa olikin 40-päinen joukko. Tapaamisia oli todella kaivattu. Oli ookoo pitää pienemmissä ryhmissä keskustelua ja toimintaa yllä, mutta joutua puhumaan isolle joukolle edes muutama sananen, uhhuh. 1,5 vuotta hoidin pestiä, kunnes vointini takia jätin kapulan seuraavalle. Pelko ja epävarmuus tulee isompien väkimäärien kanssa. En jaksa muutenkaan pitkiä aikoja seisoskella ja iltaisin olen umpiväsynyt. Tavallisinakin päivinä säästelen puhetta, sillä väsyn siitäkin. Tilannetta ja tunnetta on vaikea selittää. Väsymys ei näy päällepäin. Välillä sanon vaan olevani hidas hämäläinen. Nyt ajattelen haikeana ala-asteen esiintymisten helppoutta. Järjellä kun pähkäilee, niin kuka muistaa tapahtumia vuosien jälkeen? Muistaako kukaan 50 vuoden jälkeen minusta yhtään mitään? Miksi sitä on niin Toope, että antaa tallaisten epävarmuuksien kampata? Miksi pelottaa ja mistä kumpuaa epävarmuus? Joku aivosolujen kemiallinen lamaantuminen kenties?