VANHEMMITEN

Maalaus Susanna Huovinen   

Lienet kuullut tokaisun: ”Odotas, kun tulet tähän ikään?” Usein mietin, että joo, niin varmaan. Vuosien myötä on huomannut, että taisi niissä sanoissa olla vinha perä.  Ei enää jaksa puolitotuuksia, ei alvariinsa sovitella, ei niellä mitä vaan, eikä oikein ole valmis luopumaan periaatteistaan. Vanhetessa huomaa kaipaavansa rauhaa ja tasapainoa. Iik, onko minustakin tulossa vanha jäärä, mielensäpahoittaja?

Blogin Facebook-sivulla ja Instassa muisteloita.TÄSTÄ linkistä pääset REUNALLA PELOTTAA-Facebook-sivulle.
Liityttehän seuraamaan!

IKÄÄNTYMISEN KÄSITE

Yleistäminen on tyhmää ja turhaa. Silti luokittelemme toisiamme ikään kuin vertailujoukko olisi yhtenäinen. Vanhuuden käsite on viime vuosikymmeninä mennyt uusiksi. Poikkeus vahvistaa säännön. 70-luvun alussa mummoni täytti 50 ja hoki onnittelijoille, että kohta noutaja tulee ja vieraat nyökyttelivät (hän ei ollut sairas). Olin tuolloin 5-vuotias. Nyt 54-vuotiaana en tunne itseäni vanhaksi. Pukeudun varmaan liian nuorekkaasti. Kuuntelen ja katselen monenlaista. Kroppa kyllä yrittää hiljalleen sanoa sopimustaan irti, mutta se on toinen asia. Sisäinen minäni on lujasti elämänsyrjässä kiinni ja kuvittelee olevansa nuori. Eliniän ennusteet ovat petraantuneet roimasti elinaikanani. Nyt 50-vuotiaalle sanotaan, että olet Parhaassa iässä. Vireät nykyeläkeikäiset tekevät vaikka mitä. Aira Samulinin kaltaiset korkeaan ikään ehtineet skarpit ja hyväkuntoiset ihmiset antavat toivoa muillekin.

SUHTAUTUMINEN

Solujemme vanhenemisprosessi on yksilöllinen. Kehomme ja mielemme muuttuu koko elinaikamme. Suurin osa kokee ikääntymisen normaalina elämään kuuluvana. Askel tullee loppusuoralla lyhenemään, motoriikka rapistuu ja muistikaan ei kaikilla pysy skarppina. Vanheneminen voi tuoda eteen muuttoja ja luopumisia, vaikka sen kuuluisan ”kuolinsiivouksen” myötä. Tylsät puuhat voisi hoitaa painamasta: paperiasiansa, pohtia edunvalvontavaltuutusta, materiansa jakamista ja testamenttiakin. Mammonalleen voi miettiä arvostamansa kohteen. Varojaan voi sijoittaa itseensä ja läheisiinsä. Joillakin tavoitteena taitaa olla turhasta mammonasta luopuminen ajoissa, niin että jäljelle jää ainoastaan se ”tuulenhuuhtoma takapuoli”. Itselleen ja loppuelämän valinnoilleen pitäisi olla rehellinen. Ovatko ne aidosti sinun vai läheistesi toiveita?

Toisille voi eläköitymisen myötä tulla jopa masennus rutiinien ja monen ihmissuhteen kadotessa. Ei heti hoksaakaan, että on ansainnut vapaa-aikansa. Osalle on tuskallista ajatella ikääntymistä ja elämästä luopumista. He siirtävät asian tuumailua yhä uudelleen touhuamalla ja ”elämällä”. Osa miettii asumistaan uudelleen siltä kantilta, että voisi elää omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Vanheneminen voi olla vapauttavaakin, etenkin jos on onni olla hyvässä kunnossa – fyysisesti ja henkisesti.

Sairastaminen ja sairastuminen on kaikkina ikäkausina pelottavaa. Etenkin, jos vakava sairaus asettuu kroppaan. Joutuuko sairaalaan tai hoitokotiin, saako apua kotiin jne. Mihin rahat riittävät, jos sairastuu? Kuka auttaa tavallisissa asioissa, jos ei pärjää itsekseen? Peloille ja kauhuskenaarioiden pohtimiselle ei kuitenkaan kannata antaa valtaa. Asioilla on lopulta tapana järjestyä.

OLET ARVOKAS

Iloitse, et ole enää raakile. On kertynyt kokemusta, ihan ”kantapäänkin” kautta. On kanttia sanoa suoraan ei, eikä tarvitse (eikä jaksa) enää miellyttää. Kenenkään ei tarvitse olla muuta kuin se aidoin versio itsestään. Ei tarvitse olla trendikäs harmaa pantteri, ellei juuri sitä satu haluamaan. Ihminen kaipaa seurallisuutta, jotain ihmissuhdetta ja tekemistä, jossa voisi tuntea itsensä tärkeäksi. Voi auttaa toisia, harrastaa tai reissata (mikäli on varaa). Kaikki pienempikin puuhastelu on hyväksi. Voi käydä läpi joka sopen asunnostaan. Karsia ja järjestellä tavaransa, valokuvansa ja muut muistonsa. On hyvä vaalia ja säilyttää elämänsä kultaiset hetket ja muistot. Ne, joita yhä muistaa lämmöllä. Elämänpolullaan oppimaansa voi jakaa läheisilleen.

EI MÄREHDITÄ

Elämän ei pitäisi olla kuolemanvakavaa, vaikka joka hetki vie lähemmäs viimeisiä portteja. Niin käy jokaiselle. Suunta on kaikilla sama. Nyt 54-vuotiaana ja kuorrutettuna sairauksien tuomilla puutteilla, en enää juuri jaksa esittää muuta kuin olen. Toivon, ettei minusta tule helposti ärsyyntyvää ja kireää mielensäpahoittajaa. Etten jäisi menneisyyden ansaan ja hehkutaisi, miten ennen oli paremmin. Jotain ehkä olikin, mutta suuri osa on ihan nostalgiaa. Jälkipolville voi olla kiintoisaa selittää arkisesta elämästään eri ikäkausina. Miten itse sai toimia television kaukosäätimenä. Ajasta, kun perheessä oli yksi lankapuhelin. Puhelin oli keskeisellä paikalla ja eikä ollut mahdollista siirtyä muualle puhumaan. Ei ollut nettiä eikä siihen lapsuudessani olisi kukaan uskonut , ainakaan enempää kuin ufoihin.

En ajattele ikääntymisen raihnauksineen ja vaikeuksineen olevan helppoa. Silti uskon, että jos kykenee säilyttämään uteliaisuuden kipinän, voi se auttaa. Ettei jämähdä, eristäydy ja jää märehtimään. Aivotoimintaansa voi yrittää piristää. Pähkäillä ja lukea, opetella uutta, ratkoa ristikoita, pelailla vaikka korttia, väritellä kuvakirjoja ja mitä vaan. Kaikki asiat eivät ole kalliita. Hyväkuntoiset voivat kirmailla urheiluharrasteissa, lumenluonnissa ja halonhakkuussa.

ILON KAUTTA

40-vuotta täytettyään, jos herätessä ei kolota mihinkään, tietää, että on kuollut - tai tavattoman onnekas. Muistamattomuuskaan ei aina ole huono asia. Se vaikeuttaa asioita, mutta voi myös aiheuttaa hauskaakin puuhaa. Jos metsästää lukulasejaan 2 tuntia päivässä niin siinäpä ajankulua. Toisinaan muisti voi toimia armeliaasti niin, että ne kipeät ja ikävät asiat painuvat unholaan. Jotkut ovat sanoneet, että palaamme lapsenkaltaiseksi. Armollista. Ei aina niin kamalaa. Monella iäkkäällä ja sairaillakin tuntuvat asiat olevan pääsääntöisesti ihan hyvin. Aina ei kannata pelätä pahinta ja uhrata aikaa MITÄ JOS- skenaarioihin. Pelkoihin ei pitäisi takertua. On hyvä opetella olemaan itsensä kanssa. Huomata, että yksikään vetämämme henkäys ei ole itsestäänselvyys vaan kiitollisuudenaihe. Saada elää. Omalla kohdallani usko ruokkii toivoa. Usko ja toivo antavat sisäisen rauhan. On lohdullista ajatella, ettei elämän päättyminen ole loppu tai kuolema tulisi jotenkin liian aikaisin. Elämällä on aina sama kaava (synnytään, eletään ja kuollaan), vaikka sen pituus on erilainen.

Toivottavasti moni saa elää antoisia hetkiä ja aikoja ihan loppuun asti.

Elämässä ei ole koskaan liikaa iloa, naurua ja pilkettä silmäkulmassa. Asioihin voi suhtautua kevyemminkin. Klikkaa MTV/Studio55:n hulvattomaan linkkiin

 Tästä tiedät olevasi viisikymppinen .... tai lähellä sitä.

Sarkasmilla - Kamala luonto 21-2997

#armo #kiitollisuus #myotatunto #reunallapelottaa #toivo

Kirjoituksia:

RUNO - Jos voisin

RUNO - Jos tietäisi

Myötätunto

Miten jaksaa?

Huumori

Arkeesi mietteitä 

RUNO - Itsetutkiskelua

Jos viihdyt kirjoitusteni ääressä - liittyisitkö seuraamaan myös Blogit.fi:ssä? Voit seurata blogia Facebook-sivun ja Instagramin kautta – TAI VAIKKA MOLEMPIEN!! Klikkaathan Blogikirjoitusten - blogin ylävasemmalta LUE (näyt lukijana kuvalla tai ilman!!)

Olisi kiva, jos jakaisit ja vinkkaisit kirjoituksista muillekin! Blogitekstien alla on pikkuriikkiset jakopalikat. KIITOS JA KUMARRUS.