 |
| Viivi vauvana |
Esikoisemme syntyi 35 vuotta sitten. Viivi on
tuonut iloa ja tyytyväisyyttä elämäämme. Hän on opettanut sen, että jos
jotakuta rakastaa, se kannattaa ja pitää sanoa myös ääneen. Tunteet voi näyttää
ja kannustaa voi kaikkia. Elä tämä päivä täysillä, mutta usko myös
tulevaan. Suhtautuminen vammaisiin ja erilaisuuteen on onneksi parantunut ajan
myötä.
Blogin Facebook-sivulla ja Instassa muisteloita.TÄSTÄ linkistä pääset REUNALLA PELOTTAA-Facebook-sivulle.
Liityttehän seuraamaan!
ASENTEET VAMMAISUUTTA KOHTAAN
Muistan yhä, kun työnsin rattaissa istuvaa pientä, kehitysvammaista
tytärtäni. Vastaan tuli isoäiti leikki-ikäisen lapsenlapsensa kanssa. Ohitettuamme
toisemme lapsi tokaisi kirkkaalla äänellä. “Ei se mikään vammanen oo, sill on
kaikki kädet ja jalatkin!” Niinpä hyvinkin oli. Jälkeenpäin olen monesti miettinyt,
miksi tuo isoäiti koki tarpeelliseksi osoitella pienelle lapselle, että vammainen
lapsi näyttää tuolta.
Ymmärrän, että kiinnitämme helposti erilaisuuteen huomiota. Osa on
ihan hyväntahtoista uteliaisuutta, jossa ei ole mitään pahaa. Meillä voi olla ennakkoluuloja
uutta ja outoa kohtaan. Saatuamme oikeaa tietoa, nuo ennakkokäsitykset ja
mielikuvat voivat muuttua. Toivon, että tuo isoäiti olisi selittänyt
lapsenlapselleen, etteivät kaikki vammat ja sairaudet aina näy ulospäin.
Vammainen tai sairas kun voi olla niin monella tavalla.
RAKAS TYTTÄREMME VIIVI
Tyttäremme syntyi 80-luvulla. Hänellä on Downin syndrooma ja
vaikea sydänvika, joka leikattiin hänen ollessaan 7-vuotias. Näin myöhemmin Viivin leikanneen lasten sydänkirurgin tv:ssä. Miten noin isot kädet auttavat niin
pikkuruisenpieniä sydämiä!
Kauan sitten joku Viivin pikkuveljien kavereista kysyi,
että “Onko sillä sun siskolla aivoja ollenkaan?” Johon pikkuveli
kaikkitietävänä vastasi: ”Kyllä sillä aivot on. Mutta sydämestä se kaikki
johtuu!” Sydänasiat olivat varmaan olleet pinnalla perheessämme ja lapsen
logiikalla hän päätteli asian noin.
Viivi karkaili pienempänä kotipihaltamme. Usein hän löytyi lähistön
leikkikentältä. En heti tajunnut, että leikkikavereitahan hän vain etsi.
Pikkuveljet kun olivat ties missä kavereittensa kanssa ja hän kotona, josta
kukaan ei tullut hakemaan häntä leikkimään. Joskus poikien kaverit soittivat
ovikelloa ja hän meni avaamaan ja kertoi, etteivät veljet ole kotona. Tuntui
riipaisevalta kuulla: “Mutta minä olen”, kun kukaan ei koskaan tullut hakemaan
juuri häntä leikkeihin. Oli hyvin ymmärrettävää suunnata, ilman
lupaakin, leikkikentälle etsimään jotakuta leikkikaveriksi.
Viivi ei käynyt lähikoulua, joten hänellä ei ollut sellaista luontaista
“lähilapsipiiriä” kuten muilla lapsillamme. Tämänkin tajusin vasta paljon
myöhemmin. Viivin peruskoulun jälkeinen opiskelu oli ensin hieman
hakusessa. Kun oma ala löytyi, elämä hymyili ja muutaman vuoden päästä oli tutkinto
suoritettuna. Työ löytyi myöhemmin hieman eri alalta, mutta koulun antamat opit
ovat muuten kantaneet pitkälle ja tuoneet harrastusten kautta paljon iloa
elämään
SUHTAUTUMINEN VAMMAISUUTEEN
Vammaisiin suhtautuminen on parantunut tosi paljon. Tietoa on
tullut valtavasti lisää. Ennen kaikkea vammaiset ovat saaneet mahdollisuuksia
käydä koulua, oppia ja opettaa myös muita. Viivi opiskeli erityisluokalla harjaantumisopetuksessa.
Hieno asia oli, että samassa koulussa oli myös “vammattomia”. Hän osallistui
mahdollisuuksien
mukaan myös normaaleihin kerhoihin, esim. muskariin ja liikuntakerhoihin. Paljon
oli sellaistakin, mihin osallistuimme koko perheenä. Ja se vasta tärkeää
olikin, koska huomasimme, että on muitakin, joilla on kehitysvammainen lapsi.
Vammaiset voivat itsenäistyä ja olla mukana tässä yhteiskunnassa.
Jos ei aivan tasavertaisina, niin monessa asiassa paljon tasavertaisempina kuin
aiemmin.
AVOIMUUTTA JA TUKEA – PUHUMALLA SUHTAUTUMINEN MUUTTUU
 |
| Viivi ja minä |
Saimme erilaisissa tapaamisissa ja leireillä paljon tietoa ja tukea
työntekijöiltä. Erityisen paljon saimme tukea muilta perheiltä. Osa
tapaamistamme ihmisistä kulkee yhä elämässämme mukana. Kunnioitan oikeutta
kertoa tai olla kertomatta vammastaan tai sairaudestaan. En itse voisi
kuvitella, etten olisi kertonut perheeseemme syntyneestä vammaisesta lapsesta. Lastamme
on saanut kuvata vaikkapa koulun tapahtumissa. Meihin on voinut olla henkilökohtaisesti
yhteydessä, jos perheeseen on syntynyt kehitysvammainen lapsi. On tärkeää, että
olemme olleet avoimia asian suhteen.
Ja miten paljon olemme saaneetkaan,
kun olemme itse avautuneet ja tavanneet muita vammaisperheitä!
Valehtelisin, jos sanoisin, että kaikki on aina ollut helppoa. Ei -
kyllä huolta, murhetta ja suruakin on piisannut... Mutta kenenpä elämässä ei
niitä olisi? Vuosien myötä on tajunnut sen, että oli helppoa laittaa kaikki
vamman syyksi.
Mitä olemme oppineet tyttäreltämme?
Ensinnä ja erityisesti: Iloa
ja tyytyväisyyttä. Ja sen, että jos jotakuta rakastaa, sen voi sanoa ja
se kannattaa sanoa myös ääneen. Tunteet voi näyttää ja kannustaa voi
kaikkia. Tytär ei koskaan unohda kertoa, miten paljon hän kaikkia
rakastaa. Hänestä on tullut täti. Ei tarvitse kuin mainita pienen veljenpojan
nimi, niin hän on kuin Hangon keksi!
TARRAUDU TOIVOON
Toivon ja kannustuksen merkitystä olen monesti miettinyt. Yksi tyttäremme
lääkäreistä antoi eliniäksi korkeintaan 20 vuotta, mutta kohta hän on jo
tuplannut tuon iän! Muistan ikuisesti keskussairaalan vauvojen teho-osaston
siivoojan, joka positiivisuudellaan valoi meihin nuoriin, kokemattomiin
vanhempiin, uskoa tulevaan. Esteitä voi itse kunkin tielle tulla ja kasautua.
Voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Aina jostain löytyy oljenkorsi,
joka auttaa ja vie eteenpäin.
Meillä vaikeita hetkiä on ollut mm. tyttären iso avosydänleikkaus,
kun hän oli 7-vuotias. Siitäkin selvittiin. Älä lakkaa unelmoimasta, vaikka
tie näyttäisi nousevan pystyyn. Aina on toivoa. Kannattaa aina lähteä
etsimään kohtalotovereita, on kyseessä mikä tahansa vamma tai sairaus. Olemalla
avoin, heitä kyllä osuu tiellesi.
Noin 30 vuotta myöhemmin sairastuin itse
vakavasti, parantumattomasti. Kun muutama vuosi sitten kuulin nuo samat
sanat ihanan keuhkolääkärini suusta, tarrasin niihin lujasti kiinni. Älä
menetä toivoasi.
ELÄ TÄYSILLÄ
Elä tämä päivä täysillä, mutta usko myös tulevaan. Unelmointikaan
ei ole kiellettyä. Jos vellot vain menneessä, menetät tämän
päivän ja huominenkin livahtaa karkuun. Kirgisian tunnetuimman kirjailijan, Tsingiz
Aitmatovin, sanat ovat aina merkinneet minulle paljon:
“Ei onni ole
mikään sattuma, joka valahtaa taivaasta kuin rankkasade kesäpäivänä. Se
tulee ihmisen luo vähitellen sen mukaisesti, miten hän suhtautuu elämään ja
ympärillään oleviin ihmisiin. Onni karttuu jyvä jyvältä, osanen täydentää
toistaan.”
Näitä onnen jyviä olen itsekin paljon elämästä löytänyt. Niitä toivon
Sinullekin, hyvä lukija.
VIERASKYNÄ-KIRJOITTAJA
Olen Kirsi Vikman, 65-vuotias eläkkeellä oleva kieltenopettaja. Naimisissa, 3 lasta, 1 lapsenlapsi. Harrastuksiani ovat mm. sauvakävely, uinti, vapaaehtoistyö (erityisesti kehitysvammatyö ja Unicef). Rakastan pyöräilyä, teetä, syksyä, villapaitoja, sinistä ja violettia.
#ilo #katovammanen #kiitollisuus #laheinen #onni #rakkaus #toivo #vertaistuki
Jos viihdyt kirjoitusteni ääressä - liittyisitkö seuraamaan myös Blogit.fi:ssä? Voit seurata blogia Facebook-sivun ja Instagramin kautta – TAI VAIKKA MOLEMPIEN!! Klikkaathan Blogikirjoitusten - blogin ylävasemmalta LUE (näyt lukijana kuvalla tai ilman!!)
Olisi kiva, jos jakaisit ja vinkkaisit kirjoituksista muillekin! Blogitekstien alla on pikkuriikkiset jakopalikat. KIITOS JA KUMARRUS.
.jpg)
.jpg)
